Blogi

Tilaa RSS-syöte Uusimmat blogit


– No onkos tullut kesä
, heläyttävät lapsikuorolaiset yhdestä suusta lähiökirkon täpötäydelle yleisölle. Permannon lisäksi tilava parvi on täynnä innostuneita ihmisiä, joiden joukosta silmiini osuu paljon tuttuja. Mutta entistä enemmän myös tuikituntemattomia Vivace-kuoron uusia ystäviä. 


Teen pienen kartoituksen osallistujista. Pikkukuorolaiset ovat alakoululaisia ja heitä on nyt ilahduttavasti parikymmentä. Näen yleisössä myös heidän kavereitaan ja sisaruksiaan sekä tietysti isejään, äitejään ja runsaasti myös isovanhempiaan. Nämä kuitenkin sekoittuvat nuorisokuorolaisten  eli parikymppisten taitureiden vanhempiin ja isovanhempiin. Heidät tunnenkin hyvin - onhan suuri osa ollut tyttäreni kanssa kuorossa jo toistakymmentä vuotta. Näitä joulukonserttejakin on takana jo melkoinen liuta. Olemme yhdessä organisoineet kukka- ja laulufestaritkin joka kevät. Ja sitten ovat leidit eli naisten kuoro, jonka vanhimmat laulajat lienevät lähellä 70-vuotta ja vaikka nuorimmat taitavat olla vasta kolmekymppisiä, niin ikäeroja tuskin huomaa. Ei ainakaan silloin, kun kuoro pitää meillä kokoustaan. Silloin laulu ja nauru raikaa, mutta joskus myös itketään. Ja lauletaan päälle.


Leidit laulavat kaanonina parvelta selväksi latinaksi kuoronjohtaja Mia Makaroffin säestäessä vaihteeksi kirkon uruilla Ave verum corpuksenMozartin sävellyksen. Tunnelma on harras ja vie ajatukset jos ei keskiaikaan, niin jonnekin menneisyyteen kumminkin. Kirkon alttarille ja seinustoille on rakennettu seimi ja enkelikuvaelmia, mutta Beetlehemiin päästään vasta väliajan jälkeen, kun nuorisokuoro kajauttaa iloisen haikeasti amerikkalaisen spirituaalin Mary had a baby.


Ennen kahvitaukoa palataan kuitenkin vielä 1800-luvun lopulle ja näihin samoihin maisemiiin, joissa Sakari Topelius kirjoitti kauniin joululaulunsa En etsi valtaa loistoa Sibeliuksen säveliin. Tarinan mukaanhan Topelius näki ulkopuolelta läheisen Östersundomin kartanon väen yltäkylläisen joulujuhlan ja sai aiheen sanoitukselleen. Nuorisokuoro esitti laulusta osan ruotsiksi ja osan suomeksi perinteitä kunnioittaen. Vaikka sovitus olikin minulle hiukan tuntematon, niin se toimi erinomaisesti.


Toinen riemukas sovitus kuultiin, kun Prahan kuorokilpailuihin valmistautuva nuorisokuoro esitti kuoronjohtaja Makaroffin sovittaman a cappella -version rekilaulusta Juokse porosein. Siinä oli jo taituruutta mukana. Kuoro on saanut lisää poikaenergiaa, kun parin matalamman äänen lisäksi  mukana on kaksi upeaa tenoria. Vaikka Vivace-kuoro onkin alunperin tyttökuoro, on siinä nyt nuorille, aikuisille, senioreille ja pojillekin mahdollisuus laulamiseen ja sen harjoitteluun. Ikäpolvet ja sukupuolet kohtaavat.


Väliajalle mentiin leidien ja lasten yhteisesityksenä laulaman Sydämeeni joulun teen kappaleen tunnelmissa. Eri-ikäisten äänet sointuivat hienosti yhteen ja kuoron yhteisöllisyyttä lisäävä voima tuli hyvin esille. Varsinkin, kun laulun jälkeen yleisöä muistuteltiin siitä, että runsaista pöydänantimista vapaaehtoisesti kerätyt varat menevät lyhentämättöminä kuoron toimintaan ja varsinkin nuorten Prahan matkan tukemiseen. Nuoriso oli myös itse leiponut pipareita, joita sai ostaa joululahjoiksi. Sanomattakin on selvää, että pullat, kakut, piirakat ja muut herkut oli tehty kuorolaisten ja heidän perheidensä voimin.


Tauon aikana vaihdetaan viimeisimmät kuulumiset. Joku vitsaili, että meillä taitaa olla jo vuosikortit, kun niin usein näemme toisemme kuoron esiintymisissä. Joku toinen oli jo aloittanut hiihtokauden, kun kolmas poti polvileikkaustaan. Yhdellä oli sairastunut ystävä ja naapurustosta kootun tanssiporukkamme miesjäsenten kanssa muistelimme vielä syksyn esityksiämmekin. Aktiivisuus ja yhteisöllisyys nimittäin kasaantuu – vaimomme laulavat kuorossa, mutta yhdessä tanssimme (tai teemme jonkin tanssinomaisen performanssin) mm. syntymäpäiväjuhliin.


Elämänkulku ja ikäpolvet –hanke
toteutuukin omassa arjessani loistavasti juuri kuoro- ja naapuriyhteisöllisyyden ansiosta. Kuoron kautta olemme sitoneet toisemme yhteiseen vapaaehtois- ja talkootyöhön, mutta myös toistuviin konsertteihin ja tapahtumiin. Välillä jaetaan esitteitä ja kohotetaan kuntoa. Hienoa on myös nähdä, miten suuri joukko nuoria on kasvanut aikuisiksi kuoron mukana löytäen ystäviä eri ikäisistä alueemme asukkaista. Monesti iltalenkillä moikkailemme lapsia, nuoria, aikuisia kuin senioreitakin – kaikki tuttuja kuoron kautta.


Ikäpolvien yhteistoiminta ei vaadi onnistuakseen mitään kovin erikoisia asioita. Yhteinen harrastus on usein se riittävä kitti, joka saa eri-ikäiset kohtaamaan toisensa. Harrastus antaa mahdollisuuden osallistua eri tavoin yhteiseen toimintaan – kuorossakin osa laulaa, osa osallistuu talkoisiin, mutta osa voi olla mukana yleisönä ja kannustajana. Kaikki ovat kuitenkin tärkeitä. Jouluna erilaisten ”seurakuntien” on hyvä kokoontua yhteen, sillä joulun sanoma on antamisen lahja. Kuorokonsertissa Länsimäen kirkossa jokainen saattoi antaa oman osansa yhteisöllisyyden lahjakonttiin.


Oikein yhteisöllistä joulua kaikille – huolehtikaamme siitä, ettei kenenkään tarvitse olla yksin jouluna.

 

Arto Tiihonen

tutkija

Elämänkulku ja ikäpolvet

Powered by Web Agency
 Taustaa

Juniorit ja Seniorit -arjessa yhdessä leaderrahoitteisen kehittämishankkeen toteuttaja on Valkeakosken 4H-yhdistys. Monelle sana 4H kertoo eri asioita ja usein muistoja tulvii kymmenien vuosien takaisista ajoista, kun yhdistyksen turvin hoidettiin palstaviljelyä, pidettiin huolta ympäristöstä keräämällä lannoitesäkkejä ja kerättiin kasveja erilaisiin tarkoituksiin. Sitähän 4H:n toiminta edelleenkin on, vaikka eri suhteessa eri paikkakunnilla. Kun maailma muuttuu, muuttuu usein myös 4H: tilanteen mukaan, mutta perusarvoja - Hyvyys, Hyvinvointi, Harkinta ja Harjaannus - unohtamatta. Niitä ei ole tarvinnut muuttaa, sillä ne taipuvat aikaan kuin aikaan.


4H tekee edelleen nuorisotyötä, mutta toiminta voi olla metsän ja uonnon ohella mitä vain taivaan ja maan välillä. Toiminta riippuu henkilökunnasta, joka yleensä koostuu yhdestä tai useammasta palkatusta toimihenkilöstä sekä arvokkaista vapaaehtoisista. Valkeakoskella vuoden 2013 kerhotoiminta (6-12-vuotiaat) on ollut mediapainotteista perinteisten heppa- ja lemmikkikerhojen rinnalla. Nuoria 4H-järjestö kannustaa täysivaltaiseen kansalaisuuteen, yritteliäisyyteen sekä itsenäiseen ja yhteisölliseen elämään. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi työelämäkursseja. Uusin kursseista on 4H-yrityskurssi, jonka käytyään yli 13-vuotias nuori voi perustaa oman 4H-yrityksen tarjoamaan vaikka pihatyö-palveluita.
   

Juniorit pihatyökurssilla



Juniorit ja seniorit arjessa yhdessä -hanke


Kannustus yhteisöllisyyteen ja yritteliäisyyteen on myös Juniorit ja seniorit yhdessä -hankkeen punainen lanka. Hankkeen ensisijaisena kohderyhmänä ovat 13–28-vuotiaat valkeakoskelaiset nuoret ja yli 65-vuotiaat seniorit. Toisena kohderyhmänä ovat paikalliset nuoriso- ja senioriyhdistykset sekä lapsiperheet.
 


Nyky-yhteiskuntamme on usein unohtanut nuoret ja eläkeiän saavuttaneet: ihmiset, jotka eivät ole vielä työiässä tai ovat sen jo ylittäneet. Nuoret notkuvat ostoskeskuksissa tai kauppojen parkkipaikoilla ja voivat pahoin, mediassa viestitään. Entä miten on eläkeläisten tilanne? Taitavat hekin notkua ostoskeskuksissa tai maaseudun toreilla, mikäli on aamuiseen katukuvaan uskominen. Media antaa ymmärtää, että hekin voivat pahoin. Tämä hanke on kohdistettu nuoriin ja eläkeikäisiin juuri näistä syistä: tuodaan yhteisöllisyys takaisin ja Juniorit ja Seniorit yhteen, vaikka työikäiset eivät heitä vielä/enää tarvitsisi.
 

Hankkeen idea lähti Ylitornion 4H-yhdistyksen NUVIRE -hankkeesta, jota muokkasin vastaamaan Valkeakosken alueen tarpeita ja laitoin vähän omaakin mukaan. Palasin aikaan, kun itse olin lapsi. Juureni ovat Lapissa: olen kotoisin maaseutukylästä ja ylpeä maatilan tyttö. Ylitorniolta en ole vaan Sodankylästä; sillä on "vissi" ero ja senhän jokainen kotipaikkaansa rakastava tietää.


Meidän kotona asuivat saman katon alla sisarusteni ja vanhempieni lisäksi myös isovanhemmat. Lapsuudenkotimme oli myös isämme lapsuudenkoti, ja suvun kantatalo useamman sadan vuoden ajalta. Koen, että lapsuuteni rikkaus perustui kolmen sukupolven jakamaan kotiin. Opin mummultani paljon sellaista, mitä ei esimerkiksi koulussa osattu opettaa. Uskon, että mummuni oppi myös paljon meiltä lapsenlapsilta, vaikka silloin ei vielä esimerkiksi teknologia mennyt menojaan, kuten tänä päivänä. Pappaani en ehtinyt koskaan tuntemaan, mutta uskon myös hänen oppineen paljon lapsenlapsiltaan, kuulemani mukaan ainakin isäntäaikojaan lempeämmäksi. Suku oli aina lähellä, varsinkin kesäisin kotimme täyttyi sukulaisista ja epävirallisista sukujuhlista. Siksi on mahtavaa, että tänä kesänä pidettiin ensimmäiset viralliset sukujuhlat: kutsuvieraita oli jo sata jos ei toinenkin! Jos ei ihan kahta sataa niin useampi sukulainen kuitenkin, "met lappilaiset taijamma laittaa aina vähän sitä Lapin lissää".


Kolmen sukupolven taloudet ovat tulkintani mukaan jäämässä pikkuhiljaa unholaan. Ennen oli hyvinkin yleistä, että isovanhemmat jäivät paikoilleen asumaan, kun yksi heidän lapsistaan ryhtyi perustamaan omaa perhettään samaan taloon. Tämä symbioosi oli kaikin puolin kätevä ja hyödyllinen. Jos isovanhempien kunto ei riittänyt itsestä huolehtimiseen, vanhemmat toimivat omaishoitajina. Vanhemmat saivat isovanhemmilta apua sekä lastenhoitoon että kodin ylläpitoon, minkä tähden yhteisasuminen oli sekä perheille että yhteiskunnalle äärettömän taloudellista. Ei ole siis mikään ihme, jos päiväkotimme pursuavat lapsista ja vanhainkodeissa jää vanhukset ilman riittävää hoitoa tai toisen
ihmisen seuraa.

Yhteisöllisyyden hyöty on myös siinä, että lapset oppivat pienestä pitäen arvostamaan isovanhempiaan ja että iän karttuessa he tekivät askareita isovanhemmilleen
Isovanhemmat pitävät huolen, että lapset kuulevat tarinoita vanhoista ajoista. Miten asiat ovat ennen tehty? Entä millainen oli aika ennen puhelimia? Lapset taas opettavat isovanhemmille "niitä nykyajan haihatuksia" ja mikä on "uusinta uutta". Mikä on tabletti, jos sitä ei suuhun tai ruokapöydälle laiteta? Mikä ihme on androidi, jos se ei ole avaruusolento?  

 

Hankkeen toiminta

Hanke pyrkii luomaan sekä yhteisöllisyyttä että konkreettisia, arkea helpottavia maksullisia palveluita vanhenevan väestön turvaverkoksi. Nuori käy valmennuksen, minkä avulla hän pystyy avustamaan eläkeiän saavuttanutta arjen askareissa: he voivat käydä juttelemassa ja antamassa vaikka IT-tukea ikäihmisille. Koti on kaikille rakas ja paras paikka asua. Virikkeet ja aktiviteetit pitävät yllä muistia ja henkistä vireystasoa. Organisoimalla ja valmentamalla nuoria kodin pieniin palvelutöihin järjestetään heille samalla ansiotöitä ja kannustetaan yritteliäisyyteen.

Nuorten ja vanhusten kohtaamisesta arkisissa asioissa, kuten esimerkiksi tekniikan käytössä ja opastamisessa, on korvaamatonta apua. Kun nuorten ja ikäihmisten kohtaamisia saadaan - vaikka hieman keinotekoisestikin - aikaiseksi, sukupolvien välinen käytännön tietotaito siirtyy puolin ja toisin ja sukupolvien välinen kuilu tasaantuu. Monet asiat ovat jäämässä pikkuhiljaa kännyköiden ja Internetin varaan ja teknillistyneen yhteiskunnan myötä ikäihmiset tarvitsevat tukea ja neuvontaa tietokoneiden, television ja puhelimien kanssa. Teknisen neuvonnan lisäksi nuoria valmennetaan 4H-työelämäkurssien avulla piha- tai kotitöihin. Lisäksi ne nuoret, jotka haluavat vaihtaa ajatuksia vanhempien ihmisten kanssa, saisivat oman kummimummon tai - papan. Näin saataisiin nuoret sidottua paremmin toimintaan myös jatkossa.


Hankkeen toisena toimintakohteena ovat seniorit ja lapsiperheet. Valkeakoskella asuu hyväkuntoisia ja aktiivisia ikäihmisiä. Osalla ei ole omia lapsia tai lapsenlapsia tai jos on, he eivät välttämättä asu Valkeakoskella. Valkeakoskella on myös paljon sellaisia lapsiperheitä, joiden isovanhemmat asuvat kaukana tai ovat kuolleet. Hyväkuntoisilla eläkeläisillä voisi riittää virtaa varapappa ja varamummo -järjestelmän luomiselle. Tämä toimintamuoto auttaa lapsiperheitä saamaan tukea arkeen ja verkostoa ympärilleen; sille on kysyntää ainakin kaupunkialueella, oletettavasti myös maaseudulla.
 


Kokonaisuudessaan hanke on lähtenyt käyntiin erinomaisesti. Nuoret on työvalmennettu huhtikuun ja toukokuun aikana ja jopa kymmenkunta nuorta kävi 4H-yrityskurssin perustaakseen senioripalvelua tarjoavan 4H-yrityksen. Nuoret olivat niin kysyttyjä, että ennen heidän valmistumistaan kurssilta, heitä pyydettiin tekemään erinäisiä keikkoja pölyjen pyyhkimisestä nurmikon leikkuuseen. Alle 16-vuotiaat nuoret olivat ehkä paras kohderyhmä tekemään tällaista palvelutoimintaa, koska hyvin usein he jäävät ilman "oikeita" kesätöitä.
 

Yhteistyökumppanit, Valkeakosken kaupungin nuorisotoimi ja koulutoimi, ovat olleet mukana ideoinnissa ja suunnittelussa. Koulutoimen puolelta erityisesti yläkoulujen oppilaanohjaajat ovat olleet hankkeessa mukana. Muut paikalliset yhdistykset kuten Valkeakosken Kuvataiteilijat ja monet senioriyhdistykset ovat myös osallistuneet viemään hanketta eteenpäin.

Hanke alkoi tammikuussa ja loppuu jo vuoden 2013 loppuun mennessä. Uskoisin kuitenkin, että se saa jatkoa: välitön etu menee suoraan Junioreille ja Senioreille. Hankkeesta lisää Valkeakosken 4H-yhdistyksen Internet-sivuilla www.4h.fi/valkeakoski.


VALKEAKOSKEN 4H-YHDISTYS ry
Elina Erola
toiminnanjohtaja/
hanketyöntekijä

Powered by Web Agency

Tämän blogin uusin kommentti Näytä kaikki

Minun vanhuuteni

Marja Saarenheimo 13.08.2013 0 Kommenttia

Viime keväänä eräässä iltapäivälehdessä oli kirjoituskilpailu teemasta ”Minun vanhuuteni”. Sen innoittamana kirjoitin seuraavan tekstin, vaikka en sitten lähettänytkään sitä kilpailuun. Ehkä se sopii tähän blogiin.
 
Äitini kuoli viime joulun alla hieman ennen 88 –vuotispäiväänsä. Kuollessaan hän muistutti hätkähdyttävästi omaa äitiään. Minua on usein sanottu äitini näköiseksi, joten olen siis ainakin ulkonäöltäni osa suvun naisten jatkumoa.
   

Oman vanhuuden kuvitteleminen on vaikeaa. Työssäni olen tavannut paljon iäkkäitä ihmisiä – kaikki erilaisia. Minulla ei ole mielessäni yksittäistä vanhuuden stereotypiaa, johon kiinnittäisin kuvitelmani. Mielikuvani on sekoitus toiveita ja pelkoja yhdistyneenä käsitykseen, joka minulla on persoonastani. Kun ajattelen omaa lapsuuttani ja nuoruuttani tai aikaa, jolloin omat lapseni olivat pieniä, hämmästyn, miten paljon olen muuttunut.  Mietin, mahdanko muuttua vielä kovasti vanhetessani vai alkaako muutos jo tasaantua.
 

Ensin toiveet. Yksi asia, jonka koen pysyneen lapsuudesta tähän päivään, on uteliaisuuteni ja mielenkiintoni erilaisia elämän ilmiöitä kohtaan. Se on auttanut kovissakin paikoissa. Toivon uteliaisuuteni säilyvän, sillä "maailma on asioita pullollaan", kuten Ultra Bra lauloi. Eräs kollega siteerasi taannoin hoitoalalla työskentelevää ystäväänsä ja kertoi tämän sanoneen, että kaikkeen muuhun elämässä voi kyllästyä, mutta ymmärtämiseen ei koskaan. Minusta tuo on hyvä motto. Työskentelen tutkijana ja psykoterapeuttina ja molemmissa ammateissa kyse on asioiden, ilmiöiden ja ihmisten ymmärtämisestä.
 

Psykoanalyytikko Carl Gustav Jung totesi aikanaan, että merkityksen puuttuminen sairastuttaa, ja että merkitys saa monet asiat - ehkä jopa kaiken - tuntumaan siedettävältä. Tämänkin moton toivoisin pysyvän mielessäni. Sitten on tietysti monia muita asioita, joita toivon vanhuudelta: että välit lapsiin ja muihin rakkaisiin säilyisivät hyvinä, että pysyisin kohtalaisen terveenä, että rahat riittäisivät tarpeelliseen ja niin edelleen. Osaan näistä voin vaikuttaa omalla toiminnallani mutta kaikkeen en. Siksi mielenkiinnon ja merkityksellisyyden säilyminen nousevat niin tärkeiksi. Ne kantavat, kun elämä koettelee.
 

Mitä pelkään? Eniten sitä, että läheisilleni tapahtuisi jotain kauheaa. Pelkään sairauksia, näön menettämistä ja yksin jäämistä, mutta myös muistin hämärtymistä ja viime kädessä kuolemaa. En ole kuitenkaan pelon lamauttama, sillä kuvittelen, että mielenkiinnon ja merkityksellisyyden säilyminen ovat vastalääkkeitä pelolle. Jos elän vanhaksi, kuten monet sukuni naiset ovat eläneet, eteen tulee luultavasti tilanteita, joissa tarvitsen muiden apua. Mietin joskus, miten haluaisin silloin elämäni järjestää. En ole vielä päätynyt mihinkään konkreettiseen, vaikka puhun joskus psykologina vanhuuden ajan suunnittelun tärkeydestä. Olen pyytänyt tyttäriäni muistuttamaan minua, etten itsepintaisesti kieltäytyisi palveluista ja avusta jos niitä tarvitsen, mutta saa nähdä, yritänkö sittenkin heittäytyä sitkeäksi sissiksi. Toisaalta uskon, että parinkymmenen vuoden päästä yhteiskunnassa on vanhuuden varalle vaihtoehtoja, joita emme vielä näe. Odotan niitä mielenkiinnolla.
 

Vanhuuteen on aikojen kuluessa liitetty kaksijakoisia mielikuvia: yhtäältä kokemusta ja viisautta, toisaalta raihnaisuutta ja sairautta. Viime aikoina viisauden tilalle on tullut aktiivisuus. Nyt ihaillaan sankarisenioreita, jotka jaksavat mitä vain ja pystyvät mihin vain. Aktiivisuus on hieno asia, mutta haluaisin, että puhuttaisiin myös henkisestä aktiivisuudesta ja niistä näköaloista, joita vain vanhuus tarjoaa.
 

Äitini muistotilaisuudessa monet kertoivat hänen sinnikkyydestään, taitavuudestaan ja toimeliaisuudestaan, ja paljon puhuttiin hänen halustaan pitää loppuun asti huolta pukeutumisestaan ja olemuksestaan. Erityisesti hiukset olivat hänelle tärkeät – hän kävi kerran viikossa kampaajalla miltei elämänsä viimeisiin viikkoihin saakka. Olen viimeisen puolen vuoden aikana miettinyt, mitä olen perinyt äidiltäni. En ehkä ole käytännön asioissa yhtä taitava ja toimelias kuin hän, mutta minullakin on omat vahvuuteni. Tartun toimeen, kun sitä tarvitaan. Ajattelen paljon. Olen avulias ja ahkerakin, mutta uskon osaavani myös hellittää. Se oli äidilleni joskus vaikeaa. Ja entä sitten hiukset? Vaikka sitä ei ehkä ulkopuolinen aina huomaa, ne ovat minullekin tärkeät. Päätän pitää niistä huolta niin kauan kuin henki pihisee.

 
Marja Saarenheimo

Elämänkulku ja ikäpolvet -hankkeen johtaja

Marja_2011_018A_netti

 

Powered by Web Agency

Viriketoiminta ja taide ovat välttämättömiä vanhusten hoitotyön välineitä kommunikoinnin avaamisessa, rohkaisussa, ymmärtämisessä ja vahvistamisessa. Parhaimmillaan viriketoiminta ja taide vahvistavat luontevasti vanhusta huomioivaa, tasa-arvoista ja hyvinvointiin tähtäävää arvomaailmaa hoivayhteisössä. Olen nähnyt ja kokenut tämän kuuden vuoden aikana, kuinka vanhustyössä upeasti yhdistyvät nämä elementit. Vanhuksen etu toteutuu kun hänen toiveitaan kuunnellaan. Näitä toiveita pystyy kuulemaan, kun hoivayhteisö tuntee ja ymmärtää vanhuksen elämän historian. Tähän historiaan pääsee käsiksi taiteen ja kulttuurin kautta. Ne nostavat muistisairaasta esiin asioita, joita hän ei muuten kykene ilmaisemaan. Kun malttaa pysähtyä, vaikka vain hetkeksi, voi kohdata ihmeellisen maailman ihan läheltä.

Vanhetessa oleminen muuttuu, pelkistyy ja haurastuu, mutta haurauden ja kuultavuuden oheen tulee kuitenkin uusi voima, joka syntyy läsnäolosta ja ajan tuoman perspektiivin sekoituksesta. Se on erittäin lumoavaa. Tuokiot vanhusten kanssa, arkiset jutustelut, muistojen kuuntelu, keskustelu ja ihmettely ovat erittäin merkityksellisiä. Katsomalla menneisyyteemme palautuu meille kaikille elävänä mieleen eletyt elämämme. Siihen kuuluvat tunnelma, tuoksu ja äänet. Taiteen avulla voi tehdä aikamatkan nykyisestä elettyyn ja koettuun.

Vanhustyön ammattilaisille pitäisi antaa oma kokemus taiteen merkityksestä, jotta he ymmärtäisivät mistä on kyse. Virikkeellisyyden ja taiteen tuomisessa vanhuksen arkeen ei ole kyse pelkästään taiteen kokemisesta ja näkemisestä, vaan myös jostain paljon laajemmasta asiasta.


Oma työskentely seniorisäätiössä

 

Olen sata kertaa sanonut "luulin jotain tietäväni, mutta vanhukset ovat opettaneet minua". He ovat opettaneet minua kuuntelemaan ja pysähtymään heidän toiveittensa ääressä. Tämä on ollut erittäin haasteellista, kun olen pyrkinyt toteuttamaan heidän toiveitaan ja haaveitaan arkipäivän piristykseksi. Olen halunnut, että he saisivat kokea vielä sellaisia asioita joista he luulivat joutuneensa luopumaan. Parasta on ollut, kun on pystynyt täyttämään vanhusten toiveet.

Kaikista tärkeintä on ollut hyvän verkoston ja verkostokumppanuuden luominen. Haasteellista on ollut, kun kaikki kulttuuritoiminta on toteutettu vapaaehtoistyönä. Olen saanut rohkaista nuoria ihmisiä kohtaamaan vanhuksia. Eri-ikäisillä ihmisillä on paljon annettavaa toisilleen. Kuuden vuoden aikana on ollut paljon hienoja hetkiä. Olen huomannut kulttuurin hyvää tekevän vaikutuksen. Se on lähentänyt omaisia omiin läheisiinsä, se on tuonut hengähdystauon henkilökunnalle, kulttuuri on vaikuttanut ryhtiin ja kävelyyn. Tapahtumien jälkeen ilo on ollut käsin kosketeltavaa.


Ihmiset ovat halunneet tehdä hyvää. Taitelijat ovat halunneet osallistua tähän, he ovat tunteneet huolta ikääntyneistä. He ovat tulleet mukaan suurella sydämellä ja he ovat halunneet vastata asukkaiden toiveisiin.


Kirsti Holmberg
Vapaaehtoistyön suunnittelija
Helsingin Seniorisäätiö

Powered by Web Agency

Aiemmin keväällä tässä samassa blogissa ilmestyneessä kirjoituksessani pohdin kauneuden katoavaisuutta ja sitä, miksi kauneus liitetään usein vain nuoruuteen kuuluvaksi ominaisuudeksi. Olin aloittelemassa "Katoaako kauneus?" -ikäihmisten valokuvaprojektia luokkakaverini Sanni Kotilahden kanssa osana sosionomiopintojamme Seinäjoen ammattikorkeakoulussa. Projekti toimi opintoihimme kuuluvana valtaistavat sosiaalityön menetelmät -harjoittelunamme. "Katoaako kauneus?" kokosi Varalan Urheiluopiston Kahvila Annassa pidettyyn valokuvanäyttelyyn seitsemän valokuvateosta ikääntyneistä ihmisistä. Teoksiin oli liitetty ottamieni kuvien lisäksi myös valokuvamalliemme nuoruudenkuvat sekä heidän ajatuksiaan ikääntymisestä ja ulkonäöstä.

 

Näyttely
"Katoaako kauneus?" esillä Kahvila Annassa

 

Valokuvanäyttely vietti avajaisiaan huhtikuussa. Paikalle saapuivat nuorempien ja vanhempien kutsuvieraiden lisäksi niin projektimme valokuvamallit kuin sponsoritkin. Kahvittelun lomassa tilaisuudessa kuultiin puheita harjoittelua ohjaavan opettajamme, yhden sponsorimme sekä Varalan Urheiluopiston yhteistyökumppanimme taholta. Muistettiinpa avajaisissa myös nostaa malja iästä riippumattomalle kauneudelle! Lisäksi eräs valokuvamalleistamme oli etsinyt näyttelyn teemaan sopivan koskettavan runon, jonka lausui avajaisväen iloksi. Mieleeni jäi etenkin erään nuoren miehen kommentti kyseisestä iäkkään rouvan lausumasta runosta: "Meinas ihan aikuisen miehenkin kyynelkanavat aueta, kun sitä runoa kuunteli!"

 

Avajaiset
Näyttelyn avajaisissa valokuvamalleille jaettiin kiitokseksi pienet muistot projektista

 

Projektimme tavoite oli toimia yhteiskunnallisena kannanottona myönteisemmän ikääntymiskäsityksen puolesta. Halusimme haastaa nykypäivän länsimaiseen ulkonäkötrendiin kuuluvan nuoruuskeskeisen kauneusihanteen ja herättää ajatuksia ikääntymiseen liittyvästä kauneudesta. Mielestäni "Katoaako kauneus?" saavutti tavoitteensa hyvin. Projekti pääsi esille kahdessa pirkanmaalaisessa paikallislehdessä ja aihe sai kaipaamansa huomiota myös sosiaalisessa mediassa. Näyttelypaikalle jättämäämme vieraskirjaan oli kertynyt muun muassa seuraavia kommentteja:

 

"Kiitos upeasta ja ajatuksia herättävästä näyttelystä! Kuvien päähenkilöt ovat kauniita ihmisiä ja heidän sanansa saavat pohtimaan omiakin kauneuskäsityksiä."

"Ryppyjä on ilmestynyt sinne sun tänne, mutta kuvia katsoessa huomaa, ettei se ole yhtään huono asia. Se kuuluu elämään"


"Hyviä, pysähdyttäviä kuvia ja ajatuksia. Luonnollisuus kunniaan!"

 

Tulevaisuus näyttää, jääkö "Katoaako kauneus?" kauneusunille vai onko ikäihmisten kuvia ja ajatuksia mahdollisuus käydä ihailemassa Kahvila Annan jo päättyneen näyttelyn jälkeen jossain toisessa paikassa. Näyttelyä juuri purkamasta tulleena voin projektistamme ylpeänä ja onnellisena yhtyä erään valokuvamallimme sanoihin kauneuden katoavaisuudesta:


"Kauneus ei katoa - se vain muuttuu"



Aino ja Sanni
Sanni Kotilahti ja Aino Fabrin

 

Aino Fabrin
Sosionomiopiskelija
Seinäjoen ammattikorkeakoulu

Powered by Web Agency

Suunnistuksesta urheiluharrastuksena kuulee usein puhuttavan vain vakavana kilpaurheiluna. Minulle hämmästellään sitä, että vielä osallistun suunnistuskilpailuihin. "Ihanko vielä tosiaan kilpailet?" Toki siellä "mittaillaan" oman ikäisten kesken sen hetkistä kuntoa ja onhan eri-ikäisten joukossa tietenkin aina hyvin (liiankin) totisesti kilpailevia – ihmisiä kun olemme. Suunnistus tarjoaa kuitenkin paljon, paljon muutakin ja "se muu" on useimmille harrastajille tärkeintä.

Kun ensimmäisiä kertoja tulin harrastuksen pariin yleisönä ja vapaaehtoisena toimitsijana, hämmästyin. Kilpailupaikalla oli osallistujina hyvin eri-ikäisiä 6- vuotiaista jopa 85-vuotiaisiin. En voinut olla ihmettelemättä myöskään sitä suurta eri-ikäisten vapaaehtoisten määrää, joka osallistui kilpailutapahtuman järjestämiseen. Paikalla vallitsi myös mukavan leppoisa yhteisöllinen tunnelma. Toisten taustoja ei tiedetty eikä udeltu, mutta kaikki antoivat oman panoksensa yhteiseen tavoitteeseen. Tämä tapahtui 1980-luvulla. Olin silloin paikalla, koska mieheni oli harrastanut suunnistusta 9-vuotiaasta lähtien. Olin aina ihmetellyt sitä, kuinka hän oli niin innostunut harrastuksestaan. Enää en ihmettele!

 

Kaarina_Isoherranen_kuvitus1

 

Nyt olen itse kokenut suunnistusharrastuksen mahdollistaman eri-ikäisten yhteisöllisyyden usean vuosikymmen aikana. Toivottavasti olen mukana vielä pitkään. Se on toki mahdollista, koska suunnistuksen ikähaarukka on Suomen kisatilastojen mukaan 93-vuotiaista 3- vuotiaisiin (suunnistuksen IRMA-tietojärjestelmä). Naiset ovat olleet suunnistuksen harrastajina vähemmistönä, mutta harrastajien määrä lisääntyy jatkuvasti. Naisille on tarjolla suunnistuskouluja ja mahdollisuus osallistua kilpailuihin myös vanhemmissa ikäryhmissä.

Suunnistusta voi harrastaa monella eri tasolla. Harrastelijalle tärkeintä on radan läpi suunnistaminen ilman virheitä, mikä tosin onnistuu vain harvoin. Toisaalta suurista virheistäkin tulee yhteisiä legendoja, joita muistellaan pilke silmäkulmassa pitkään. Kun itse olin oppinut perustaidot, pääsin mukaan vetämään seurani junioritoimintaa. Yhteisillä leireillä ja harjoituksissa tutustuin läheisesti moniin lapsiin ja nuoriin. Ensimmäiset metsään lähdöt ovat usein jännittäviä – aikuisen tukea tarvitaan ja se lähentää kaiken ikäisiä. Eksymiset ja virheet käydään läpi yhdessä, turvallisessa ilmapiirissä. Siinä kohdataan usein monenlaisia vahvoja elämyksiä ja suunnistusradan yhteinen läpikäynti on antoisa kokemus molemmille Siinä yhteydessä on helppoa puhua virheistäänkin. Sivutuotteena opitaan monia tärkeitä taitoja elämää varten.

Nyt koen tuon yhteisen ajan ansiosta hienoja ja herkkiä hetkiä, kun joku noin 40-vuotias lapsiensa kanssa kulkeva äiti tai isä tulee kisapaikalla kysymään: "Hei, muistatko minut, minä olin silloin siinä ja siinä ryhmässä" tai joku (mielestäni) nuori mies tai nainen metsässä huutaa ohi juostessaan: " Hyvä Kaarina" ja minä 70-vuotias tunnistan hänet nuorten ryhmästä vuosien takaa. Hienolta tuntuu myös, kun oman seuran lapset ja nuoret huutavat kannustushuutojaan oman seuransa veteraaneille ja päinvastoin.

 

Kaarina_Isoherranen_kuvitus2

 

Suunnistus on harrastus, joka usein kulkee myös suvun sisällä. Loppusuoralla juostessa voi kuulla kannustushuutoja: "Hyvä mummi tai hyvä ukki" tai "Hyvä anoppi", kuten olen kuullut vuosia sitten. Vastaavasti isovanhemmat kannustavat lapsenlapsiaan ja voivat myös helpottaa vanhempien metsään menoa huoltamalla kisapaikalla lapsia. Vaihtoehtoisesti vanhemmat voivat jättää lapsensa kilpailun järjestäjän ylläpitämään ja eri-ikäisten yhteistyössä hoitamaan muksulaan, jossa opitaan tärkeää yhteisvastuuta toisten lapsista.

Ilokseni olen voinut huomata harrastuksen laajenevan. Tämä selittyy ainakin osaksi arki-iltoina järjestettyjen kuntosuunnistusten ja eri-ikäisille tarkoitettujen suunnistuskoulujen suosiolla. Niiden osallistujamäärät ovat olleet voimakkaassa kasvussa. Ilahduttavaa on, että vapaaehtoisten talkoolaisten joukkoon tulee lasten vanhempia, jotka eivät itse suunnista mutta alkavat harrastuksen lastensa kautta.

Kesäkuun puolessa välissä Suomen suven hienoimpana hetkenä on kesän suurtapahtuma Jukolan ja Venlojen viesti. Viime vuonna läpi yön suunnistettavassa viestitapahtumassa oli mukana 1650 seitsemänhenkistä Jukola-joukkuetta ja 1235 naisten nelihenkistä Venla-joukkuetta. Joukkueiden määrät kertovat jo sen, etteivät kaikki joukkueet voi olla totisia kilpajoukkueita. Samassa harrastelijajoukkueessa osanottajat voivat olla 15-vuotiaista 80-vuotiaisiin. Tällaiset viestijoukkueet ovat eri-ikäisiä yhdistäviä mahtavia kokemuksia. Näin suuren viestin aikanakin tapahtuu helposti eri-ikäisten ryhmäytymistä. Kypsän näköinen ja osaava suunnistaja kun kerää helposti ympärilleen nuorempien, vähemmän kokeneiden ryhmän. Siinä sitä sitten viiletetään metsän halki hyvin toimivana tiiminä – iäkäs ja kokeneempi ohjaa rasteille ja nuoret antavat vauhtia. Tällaisia kokemuksia on itselläni useita ja olen miettinyt, miksei yhteistyö ja keskinäinen luottamus työyhteisössä toimi näin hienosti.


Voisin kirjoittaa suunnistuksesta enemmänkin. Kuvasin edellä suunnistusta lähinnä eri-ikäisiä ja erilaisia ihmisiä yhdistävänä harrastuksena omien kokemuksieni kautta. Olen kokenut yhteistyön yhdistyvän luontevasti yhteisessä harrastuksessa luonnossa, luonnon armoilla ja joskus hyvinkin alkeellisissa olosuhteissa. Oma ikä unohtuu yhdessä toimiessa – tosin se sopivasti realisoituu kun loppusuoralla nuoret suunnistajanalut kirmailevat ohitse.

 

Kaarina Isoherranen
VTT, sosiaalipsykologi

Powered by Web Agency

Yhdysvalloissa tutkittiin taannoin television roolia vanhuuskuvan ja ikästereotypioiden rakentajana. Tutkimuksista kävi ilmi, että huomattavan paljon televisiota katsovien henkilöiden käsitys ikääntyneistä oli varsin vinoutunut. He uskoivat kaikkien ikääntyneiden olevan suvaitsemattomia, tehottomia sekä fyysisesti ja taloudellisesti huonossa kunnossa. Kuin pisteenä i:n päälle he olivat vakuuttuneita siitä, ettei ikääntyneillä ole seksielämää. Tietenkään. Mikä hupsu ajatus ylipäätään!

Vaikka nämä tutkimustulokset tulevat Yhdysvalloista, en usko, että suomalaiset tulokset olisivat kovin erilaisia. Vanheneva väestömme näkyy medioissa pääasiassa katastrofiuutisten kautta: vaihtamattomina vaippavuorina ja loputtomana kädenvääntönä siitä, kuinka monta uupunutta hoitajaa tarvitaan vanhusta kohti. Mediat eivät tietenkään voi jättää edellä mainittuja asioita uutisoimatta, mutta niiden rinnalle kaivattaisiin kipeästi myös muunlaista viestintää vanhuudesta.


Mietitäänpä hetki yhteiskuntamme normia: keski-ikäisiä. Vaikka keski-ikäisissä on huomattavan paljon alkoholisteja, emme kuvittele jokaisen keski-ikäisen kärsivän alkoholiongelmasta. Mutta jos tämä ikäryhmä näyttäytyisikin eri medioissa ainoastaan alkoholiongelmiensa kautta, meille syntyisi ennen pitkää yksipuolinen, alkoholismin värittämä kuva keski-iästä. Riittävästi toistettuna tämä käsitys ohjaisi lopulta ajatteluamme, valintojamme ja toimintaamme suhteessa kyseiseen ikävaiheeseen ja ikäryhmään. Työpaikoille ei haluttaisi enää keski-ikäisiä työntekijöitä heidän oletetun alkoholiongelmansa vuoksi eikä keski-ikäisille suunnattujen tuotteiden ja palveluiden tuotekehitykseenkään panostettaisi, koska alkoholistit käyttävät rahansa etupäässä viinaan tai parhaimmillaankin katkaisuhoitoihin. Nuorille keski-ikä merkitsisi väistämätöntä kauhukuvaa ja pitkittynyttä painajaista ennen lopullista menehtymistä maksakirroosiin tai puukkotappeluun pubissa. Keski-ikäiset itse tuntisivat olemassaolostaan eriasteista häpeää – kuuluisivathan he ikäryhmään, joka alkoholiongelmallaan  aiheuttaa yhteiskunnalle massiiviset kustannukset.

On sanomattakin selvää, että tällainen yksinkertaistava suhtautumistapa keski-ikään johtaisi sekä inhimilliseen kärsimykseen että kansantaloudelliseen katastrofiin. Tästä huolimatta teemme samaa koko ajan ikääntymiseen ja vanhuuteen liittyen.


Tavallamme viestiä, kertoa tai jättää kertomatta tarinoita, me muovaamme maailmaamme ja käsityksiämme siitä. Nyt on aika herätä siihen, millaista tarinaa me kerromme ikääntymisestä, vanhuudesta ja vanhustyöstä. Eikä vastuu tästä rajoitu ainoastaan medioihin, vaan se koskee meitä kaikkia. Tutkimukset ovat osoittaneet, että positiivisilla ikästereotypioilla varustetut ihmiset elävät keskimäärin seitsemän vuotta pidempään ja huomattavasti terveempinä kuin henkilöt, joiden ajattelua ohjaavat negatiiviset uskomukset ikääntymisestä. Ei yhtään hullumpi syy vanhuuden viestinnän muuttamiseksi! Kansantaloudellisen katastrofin estämisen lisäksi.

 

Anna Pylkkänen
Proud Age -koordinaattori
työyhteisövalmentaja

Powered by Web Agency

Katoaako kauneus?

Aino Fabrin 28.03.2013 3 Kommenttia

Ihmisellä lienee iätön ja ajaton tarve määritellä kauneutta. Noin 2500 vuotta sitten Antiikin Kreikassa elellyt Platon tulkitsi kauneuden järjellä ymmärrettäväksi, mutta ihmisen ajatuksista jokseenkin riippumattomaksi. Lisäksi siitä käytetty kirjoitusmuoto ”kalos” perustui samaan kantasanaan moraalisesti hyväksyttävän kanssa. Tällaisista lähtökohdista voisi ajatella kauneuden käsitteen ulottuvan pelkkiä ulkoisesti havaittavia avuja laajemmalle. Toisaalta taas tämän päivän mediaa ja kauneusihanteita seuraillessa kauneuden vääjäämättömänä kriteerinä näyttää olevan ruumiillinen täydellisyys, jota voi tarvittaessa korostaa tai korjailla erinäisillä muovisilla lisäosilla.


”Kyllä muuten, mutta kun kuvissa olevat ihmiset on niin huonokuntoisia. Vanhojen ihmisten kuvat vaikuttavat negatiivisesti kahvilan ilmapiiriin, ja voivat ahdistaa tai pelottaa asiakkaita. Ei ne halua nähdä miltä tulevat itse näyttämään parinkymmenen vuoden päästä. Olisko sulla kuvia nuoremmista ihmisistä?” Oli vastaus kun tarjosin vanhusvalokuviani näytteille erääseen tuikitavalliseen kahvilaan. Tämän innoittamana (tai ehkä oikeammin suivaannuttamana) äidyin pohtimaan meidän nykypäivän länsimaisten ihmisten suhtautumista kauneuteen ja ikääntymiseen. (Olen kai jollain tapaa vinksahtanut kun sijoitan nuo kaksi termiä samaan virkkeeseen…)


Miksi vanhojen ihmisten kuvat koetaan ahdistavina tai pelottavina? Harva asia on ihmiskeholle niin luonnollista kuin ikääntyminen. Onko siis luontoa vastaan taisteleminen tarpeellista tai edes mielekästä? Miksi kauneus yhdistetään vain nuoruuteen kuuluvaksi? Olemmeko luoneet kuolemattomuuden illuusion, jota tavoitellessamme voimme hetkeksi unohtaa inhimillisyytemme? Eihän kasvamisessa ja kypsymisessä (jota ajan kuluessa harvoin voidaan välttää) ole mieltä, ellei sen mukanaan tuomia muutoksia pidetä arvossa. Tietynlainen vitaalisuus ja hedelmällisyys toki liittyvät nuoren ihmiskehon tunnusmerkkeihin, mutta ovatko ihon kimmoisuus ja ryhdin suoruus ainoita kauneuden kanssa korreloivia tekijöitä? Eikö elämänkokemuksen näkymistä esimerkiksi ryppyinä tai antiikin kreikan ”moraalista hyvää” eli niin sanottua sisäistä kauneutta voida pitää kauneuden lähtökohtina?

Tällaisista tapahtumista ja ajatuksista sai alkunsa ”Katoaako kauneus?” -valokuvaprojekti, jonka toteutan opiskelukaverini Sanni Kotilahden kanssa Tampereella kevään 2013 aikana. Toteutamme projektin valokuvaamalla ikäihmisiä, ja liittämällä kuvien yhteyteen malliemme nuoruudenkuvat sekä heidän ajatuksiaan ikääntymisestä ja ulkonäöstä. Tavoitteenamme on paitsi antaa valokuvamalleillemme kokemus omasta kuvauksellisuudestaan iästä huolimatta, myös kyseenalaistaa kauneuden ahdasmieliseen lokerointiin liittyviä yhteiskunnallisia asenteita. Valokuvanäyttely on esillä Tampereen Pyynikillä sijaitsevan Varalan urheiluopiston Kahvila Annassa 15.4. - 19.5.2013. Tervetuloa pohtimaan katoaako kauneus, ja ihastelemaan (tai kauhistelemaan) potretteja ikääntyvistä ihmisistä!

 

 Katoaako kauneus? -näyttelyn juliste

 

Aino_Fabrin

Aino Fabrin
Sosionomiopiskelija
Seinäjoen ammattikorkeakoulu

Powered by Web Agency

Iästä viis

Kirsti Lehtinen 08.03.2013 2 Kommenttia

Haastattelin vähän aikaa sitten järjestömme lehteen Suomen mielenterveysseuran asiantuntijoita. Puhuimme laajasti siitä, millainen on suomalainen kuva ikäihmisistä.

Asiantuntijat ovat vuosien ajan seuranneet julkista keskustelua, ja heidän havaintonsa tekevät mietteliääksi. Edelleen julkisuudessa ikääntyvistä puhuttaessa käytetään negatiivisia stereotypioita. Vuosikymmenien aikana ei ole tapahtunut juuri mitään muutosta, vaikka todellisuus ympärillä on muuttunut.

Millaisia sitten ovat nämä stereotypiat? Ikääntyvistä puhutaan yhtenäisenä massana, vaikka joukkoon mahtuu monenlaisia yksilöitä: penttejä, matteja, eevoja ja liisoja. Yhtenäisen massan ominaisuuksista leimallisin on avuttomuus. Uutiskynnyksen ylittävät vain ongelmat ja vaikeudet, ja harmillisen usein ikäihmiset nähdään yksinomaan huollettavana joukkona. Tyypillistä on myös talouden kielen sävyttämä uutisointi. Kukaan meistä ei varmaan ole välttynyt kuulemasta kestävyysvajeesta tai huoltosuhteesta.

Monen ikäihmisen on vaikea tunnistaa itseään yksipuolisesta kuvasta. Useimmilla nykyeläkeläisillä on entisiin sukupolviin verrattuna parempi koulutus ja terveys. Stereotypioista voitaisiin ottaa reilusti yli kymmenen vuotta pois. Nykyinen 60-vuotias on takavuosien 50-vuotiaan kaltainen, ja nykyinen 70-vuotias takavuosien 60-vuotiaan kaltainen. Varsinainen vanhuus alkaa vasta 85 ikävuoden jälkeen.

Lopulta luvut ovat tietysti vain lukuja ja yksilölliset erot suuria. Asun kerrostalossa, jossa naapureinamme on iäkäs pariskunta: mies on 89-vuotias ja vaimo 85-vuotias. Pariskunta autoilee edelleen ympäri Suomea, ja keskustelemme vilkkaasti pihalla tavatessamme ajankohtaisista uutisista. Toisaalta lähiympäristössämme asuu myös nelikymppisiä, joiden elämänpiiri on supistunut lottokupongin täyttämiseksi ja television katsomiseksi. Vanheta voi monella tapaa.

Kielteisen ikäpuheen seuraukset ovat moninaiset. Esimerkiksi Ranskassa on havaittu, että negatiivinen puhe on saanut ikäihmiset arvioimaan terveytensä todellisuutta huonommaksi. Kun julkinen sana toitottaa avuttomista ikäihmisistä, ihmiset alkavat tulkita omia toimiaan ja tunteitaan annetun mallin mukaan. Hoetut mantrat muuttuvat todellisuudeksi.

Entä mitä voisimme tehdä, jotta stereotypiat saisivat huutia? Yksi tapa on pitää silmät avoinna ja katsella, miltä omat ikätoverit tai itseämme vanhemmat tai nuoremmat tuntuvat. Omat arkipäivän havaintomme ovat parhainta stereotypioiden vastalääkettä – iästä riippumatta.

 

Kirsti Lehtinen
Opetusalan Seniorijärjestön toiminnanjohtaja

Kirsti_Lehtinen_kuva

Powered by Web Agency

Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä on vuosien varrella julkaistu monen monta juttua, jossa kahteen peräkkäiseen perhesukupolveen kuuluvat julkisuuden henkilöt kertovat yhteisestä elämästään ja suhtautumisestaan toisiinsa.

Samaa, lukijan uteliaisuuttakin tyydyttävää lajityyppiä edustaa Heikki Hiilamon ja Elli-Alina Hiilamon Isän kirjeitä tyttärelle (Into 2012). Sympaattisessa kirjassa viiden lapsen isä muistelee millaista perhe-elämä oli tyttären syntyessä, kasvaessa ja aikuistuessa. Kun tytär muutti pois kotoa, "menneen ja nykyisen välille repesi kuilu: yhtäkkiä lapsuudestasi oli valtavan kauan aikaa. Vanhenin päivässä sukupolven verran".

Ruuhkaista se tietysti oli, suurperheen arki. Vanhemmilla liikaa työtä ja liian vähän aikaa, vaikka he varmasti olivatkin keskimääräistä enemmän mukana myös lastensa elämässä.

Hiilamoiden elämä ei ollut perhekeskeistä siinä mielessä, etteikö myös kotioven ulkopuolella oleva maailma olisi kiinnostunut. Päinvastoin, Heikki kantaa tämänkin kirjan sivuilla maailman murheita. On pitänyt olla läsnä siellä, missä tapahtuu. Sinä jouluna kun Ceaucescu kaatui, oli pakko päästä Romaniaan; raskaana oleva vaimo jäi viettämään joulua hänen vanhempiensa kanssa. Tyttären ollessa vielä imetysiässä läksi äitikin Afrikan sarvea kolunneen Heikin matkaan, ja lapset jäivät isovanhemmille. Matkan aikana Elli oli oppinut kävelemään, ja isältä pääsi itku, kun tämän näki.

Heikki epäilee, että tutustuminen Tinttiin – "lehtimieheen, ei mihinkään pyssysankariin" – teki hänestä älyllisesti uteliaan journalistin ja tutkijan. Kesäloman alkaessakin ajatukset olivat maailmalla, isä vetäytyi tietokoneensa kanssa makuuhuoneeseen ja oli lastensa silmissä poissaoleva.

Järjestys ei ollut suuressa lapsiperheessä tärkein asia. "Siivosimme silloin, kun sait päähäsi ryhtyä toimeen, eikä niitä päiviä ollut paljon. Silloinkin sinulta kului energiaa enemmän toisten työn arvioimiseen ja kiukutteluun kuin itse siivoamiseen", tytär muistelee. Odotukset ja äänenpainot ovat pikemminkin vanhan kansan ihmisille tyypillisiä, kun hän sanoo: "Ihailin niitä kavereitani, joiden kodeissa oli aina siistiä ja järjestelmällistä. Ihailin myös niitä perheitä, joissa valmistettiin päivittäin lämmin ruoka juurta jaksaen ja kokoonnuttiin koko perheen voimin ruokapöytään puhumaan päivän kohokohdista, huolista ja yhteisistä ilonaiheista."

Kirjeissä on paljon paitsi sukupolvien myös sukupuolten suhteesta. Tutkijana ja yhteiskunnallisesta elämänmenosta kiinnostuneena intellektuellina Heikki kantaa huolta sukupuolten tasa-arvosta, mikä toisinaan ihmetyttää tytärtä:

"Välillä en jaksa kuunnella sitä, kuinka puhut naisten, äitien mahdollisuudesta uraan, tai siitä miten naiset ja miehet eivät tänäkään päivänä ole täysin tasavertaisia. Mikset toteuta itse, omalla esimerkilläsi näitä arvoja? Miksi minä ja sisaruksemme odotamme äidiltä paljon enemmän kotona kuin sinulta? Miksi sinä et pese pyykkiä ja käy kaupassa?"

Heikki pohtii paljonkin "suutarin lapsilla ei ole kenkiä" -syndroomaa. Hän ottaa esimerkiksi ruotsalaisen hyvinvointivaltion kunniakansalaiset Alva ja Gunnar Myrdalin, joiden poika Jan järkytti ruotsalaisia paljastaessaan, millaista oli elää oman erinomaisuutensa sokaisemien vanhempien lapsena. Heikki sanoo osaavansa samaistua Jan Myrdaliin, mutta pelkäävänsä Gunnarin kohtaloa.

Sukupolviristiriidat ja -konfliktit eivät kuitenkaan ole aihe, johon kirjekokoelma keskittyisi. Ehkäpä olen edellä noukkinut jo esille miltei kaikki ne kohdat, joissa Elli-Alina lempeästi kritisoi isäänsä. Isän tyttönä häntä pidetään, vaikka isä ei sitä tiedä. Lämpimästi he suhtautuvat toisiinsa.

Kirjan nimikin jo paljastaa sen, että agendan on rakentanut Heikki, hän on valinnut aiheet joista puhutaan. Ellin tekstiosuus koostuu lyhyistä kommenteista. Syvimmälle omiin aiheisiinsa, omaan elämäänsä, hän sukeltaa kuvatessaan vaihto-oppilasvuottaan Yhdysvalloissa, joka etenkin aluksi on yhtä helvettiä. Georgialaisessa koulussa on kuin Pohjois-Koreassa, perheessäkin painostavaa.

Kasvaessaan lapset ottavat usein etäisyyttä vanhempiinsa, mutta toisaalta toistavat näiden käyttäytymiskuvioita, niin hyvässä kuin pahassa. Elli-Alinaa ahdistaa ajatella, kuinka tiiviisti hän kulkee vanhempiensa jalanjälkiä. Asuu yksiössä, jossa äitikin aikoinaan asui, opiskelee samassa tiedekunnassa kuin neljä veljeään, isä ja isoisä. Osaa hän kuitenkin selittää itselleen, että "tämä on se paikka, jossa minun kuuluukin olla".

Ehkäpä isäänsä – Ydin-lehden entistä päätoimittajaa – härnätäkseen Elli leikittelee ajatuksella armeijaan menosta. Mutta isäänsä enemmän hän epäilee, onko sitä oikeastaan oltava niin riivatun kunnianhimoinen, yritettävä ammatillisesti aina vain ylöspäin. Molemmat Hiilamot ovat sisäistäneet vaihtoehtoisen pedagogisen eetoksen Steiner-koulua käytyään. Molemmilla on myös kokemusta siitä, että lempeä steinerilainen kasvatus ei aina antanut niitä valmiuksia, joita tämän yhteiskunnan arjessa tarvitaan.

Hiilamoiden intiimi ja rehellinen kirjeenvaihto on tarkoitettu julkisuuteen, siemeneksi keskusteluun, jota esimerkiksi vanhempien ja lasten suhteesta käydään. Ilmankos Heikki innostuu kirjeissään usein myös luennoimaan. Samoja ajatuksia hän esitti myös Helsingin Sanomissa 20.1.2013 julkaistussa kirjoituksessaan Kotihoidon tuki on tulppa.

Heikki Hiilamon ehdotus kotihoidon tuen "tuplapuolituksesta" kuulostaa innovatiiviselta. Nyt 96 prosenttia kotihoidon tuen saajista on naisia. Miesten osuus lisääntyisi, jos molempien olisi mahdollista käydä puolipäivä- tai osaviikkotöissä ja olla toinen puoli lasten kanssa.

 

Antti Karisto
sosiaaligerontologian professori
Helsingin yliopisto

Powered by Web Agency

"Kauneus on katsojan silmässä", sanottiin ennen. Osin näin taitaa olla vielä nykyisinkin. Nuorelle oma rakastettu on kaunein maailmassa, omistajalle oma koiranpentu. Puhumattakaan lapsenlapsista, noista uskomattoman suloisista ja ihanista palleroista. Taidamme kuitenkin katsoa kauniiksi silmillämme vain nuoria ja notkeita, siloposkisia ja jänteviä ihmisiä. Jääkö kauneus vain nuoruuden ominaisuudeksi? Katsojan silmä on oppinut vajavaiseksi, jos se valitsee vain sileän, eheän ja luonteettoman ihmiskohteekseen. Katsojat ovat pahimmillaan jopa oppineet olemaan kokonaan katsomatta vanhoja ihmisiä – mehän muutumme niin helposti näkymättömiksi, värittömiksi ja sukupuolettomiksi ihmisten kulkiessa ohi. Ja monet vanhat ovat alistuneet tähän, pitämään itseään rumina ja arvottomina katsottavaksi.

Kerrotaan, että botoxia, lihaksia lamauttavaa myrkkyä kulutetaan yhä enemmän päivittäiskauneudenhoidossa, jotta iho siliäisi. Murehdin noita 19-vuotiaita, joilla on hysteerinen ryppyjen pelko, koska malliksi ei kelpaa, jos silmänurkissa on hymyn tuomia iloviiruja. Huvitun ihovoidemainoksista, joiden lupaukset ikuisesta nuoruudesta verhotaan väitteeseen, että olen sen arvoinen. Onneksi tuota ei tarvitse uskoa; arvoni ei ole menneessä nuoruudessa vaan nykyisessä vanhuudessani. Miten kauan onkaan tutkimuksissa ja naisliikkeessä puhuttu siitä, että iän lisääntyminen kätketään häveliäästi mutta virheellisesti mainoksissa ja markkinoinnissa. Milloin kahdeksankymppiset kelpaisivat esille? Milloin olisi muutos odotettavissa?

Vanhuuden estetiikka on vielä kehittämättä. Vanhojen ihmisten luonteikkaat, persoonalliset, ryppyiset kasvot tarjoavat paljon enemmän katsojalleen, kuin mainosten parikymppiset. Vanhat ovat kokeneet iloja ja suruja, pakkaset ja vihurit ovat menneet ohi, kyyneleet uurtaneet vakoja ja siunattu nauru tuonut silmiin pilkettä. Vanhojen kokemukset heijastuvat rypyissä, mutta niin heijastuu heidän olemuksessaan heidän koko elämänasenteensa.

Entä jos opettelisimme uutta vanhuuden estetiikkaa. Katsoisimme pakottomasti, vilpittömästi vanhoja ihmisiä. Katse luo kontaktia, tekee katsotusta olemassa olevan. Katse rakentaa vuorovaikutusta, joka on kaiken ihmisenä olemisen perusta. Voisimme nähdä paljon, paljon vanhoja ihmisiä elämän muovaamine kasvoineen, käynteineen, olemuksineen, käsineen, jalkoineen, vatsoineen, hymyineen. Yhtäkkiä voisimme oivaltaa vanhana olemisen kauneuden, ilman häpeää tai puolusteluja. Emme tarvitsisi Leonardo da Vincin neroutta sitä kuvaamaan, vaan näkisimme sen ihan itse omilla silmillämme, ympärillämme.

 


Vappu Taipale
puheenjohtaja
Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto

Vappu_Taipale

 

Powered by Web Agency

Europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen, joka on myös Neljän polven treffit -kampanjan kummi, kirjoitti seuraavan puheen kampanjan päätösjuhlaa varten 19.12.2012.

 

Hyvät kuulijat


Neljän polven kummina haluaisin olla kanssanne jakamassa ja levittämässä iloa ikääntymisestä ja ihmisten erilaisuudesta ja samanlaisuudesta.


Ei nimittäin ole vanhoja ihmisiä omana rotunaan vaan on sirpoja, marjoja, matteja, ullia, janeja, aleksantereita... Eri ikäisiä ja erilaisia naisia ja miehiä, jotka jakavat samat syvät yleisinhimilliset tunteet ja toiveet. Haluavat tulla rakastetuiksi, kuulluiksi ja arvostaen hyväksytyiksi. Haluavat kuulua johonkin, olla osa yhteisöä. Pahoittavat mielensä ilkeistä sanoista ja ylenkatseesta. Pelkäävät, rakastavat, hoitavat, surevat ja kuolevat.


Samalla kaikki ovat yhtä arvokkaita ja hyvin erilaisia. Oman elämänsä kokemusten ja kerrostumien ainutlaatuisia tarinoita omine persoonallisuuspiirteineen ja temperamentteineen. Yhä enemmän itsensä näköisiä mitä vanhemmiksi tulevat.

Neljän polven treffien ideana on löytää tämä ainutkertainen erilaisuus ja samalla suuri yleisinhimillinen samanlaisuus yhdessä. Oppia, nauttia ja jakaa elämää eri ikäisten kesken. Löytää myös uutta kieltä ja ymmärrystä suhtautua ikääntymiseen yhteiskunnassamme. Ikääntyminen ja vanheneminen ovat erinomaisen hyviä asioita. Niiden vaihtoehtona olisi nuorempana kuoleminen. Iän myötä elämään tulee enemmän sävyjä kokemusten kerrosten kautta. Silloin on myös mahdollisuus moniulotteisempaan iloon ja onneen, jos oma terveys ja elämänkokemukset sen sallivat. Se edellyttää muiden ihmisten arvostusta, hyvää kohtelua, aitoa läsnäoloa ja kuuntelemista, tasa-arvoista suhdetta ja perusoikeuksien kunnioitusta.


Iän myötä omaa myös arvokasta hiljaista tietoa ja ymmärrystä, josta on hyötyä muille, jos sen vain osaa löytää ja sisäistää. Kysyin vuosia sitten nyt jo edesmenneeltä ystävältäni, silloin 80-vuotiaalta Lealta: "millaista on vanheta ja tulla vanhaksi?". Hän naurahti ja sanoi ettei se sen kummempaa ollut, sama ihminen ja tyttö hän oli kuin ennenkin, vähän viisaampana ja yksinäisempänä vain. Sinä näet vanhuuden, minä itseni, hän sanoi.


Yhteiskuntamme eivät näytä suhtautuvan ikääntymiseen ja vanhuuteen kovin hyvin tällä hetkellä. Eilispäivän uutinen Taloussanomissa: "Ikäpulma uhkaa Suomea - merkittävin riski" pelottelee ikääntymisellä ja sen kustannuksilla ja suosittelee terveydenhuollon kustannusten leikkauksia. Lähteenä mainitaan EU:n komission talousraportti. Mielestäni kait siihen terveydenhuoltoon pitäisi pikemminkin panostaa, jos halutaan ihmisten ikääntyvän aktiivisina ja terveinä. Juhana Vartiainen ehdotteli ikääntyvien työntekijöiden palkkojen leikkauksia toissapäivänä. STM:ssä on valmisteltu pakkokeinolakia, jolla mm. muistisairaiden vapaudenrajoitukset sallittaisiin muita kansalaisia kepeämmin perustein.


Mikä meitä oikein vaivaa?


Ei ainakaan ikäpommi eikä talouskriisi. Ei ihan aikuisten oikeasti. Meitä vaivaa asennevamma. Toisaalla lässytämme söpöjä vanhuksista, mummoista ja paapoista, jotka viihtyvät vanhainkodeissaan ja toisaalla rikomme ikäihmisten perusoikeuksia sekä puheissa että teoissa. Meillä on sekä ikärasismia että ikäsyrjintää, jota emme näe emmekä tunnista, koska se on niin yleistä ja jokapäiväistä. Se ei silti ole oikein eikä sallittua. Kategorisointi ja leimaaminen on aina yksilön arvon riistämistä ja ihmisten typistämistä ja karkeaa määrittelemistä. Lakkaamme silloin antamasta toiselle yksilön arvoa ja kunnioitusta, emme anna hänen itsensä määrittää itseään vaan lyömme irvokkaan leiman.


Näin ei tarvitse olla!


Enemmän kuin rahaa tämä kaikki vaatii asennemuutosta, hiljaisen syrjinnän huomaamista ja sen käytäntöihin puuttumista aina kun siihen törmää. Tarvitsemme ihmisiä, miehiä ja naisia jotka ovat nuoria, keski-ikäisiä ja vanhoja, jotka yhdessä laajana kansanliikkeenä muuttavat tapaamme puhua ikääntymisestä, suhtautua ikääntyneisiin ja heidän oikeuksiinsa ja ennen kaikkea koko vanhenemisprosessiin. Maailmaa on ennenkin muutettu ihmisten yhteistyöllä ja uudella tiedolla yhdessä epäkohtien korjaamisen kanssa. Sillä se muuttuu nytkin.


Tarvitsemme sukupolvien ketjun, joka yhdessä rakentaa yhteistä ja tasa-arvoista Suomea ja Eurooppaa. Jatketaan sitä täältä valkoisesta salista eteenpäin!

 

Sirpa Pietikäinen
Euroopan parlamentin jäsen

Powered by Web Agency

Olipa mukava kuulla uutinen Lucia-mummon valinnasta. Jo kolmannen kerran on lapinlahtelaisessa Jussinpihan päiväkeskuksessa kruunattu Lucia-mummo. Voiton vei ehdokasjoukon vanhin, 89-vuotias Eeva Sutinen. Hän sai lähes tuhat ääntä Matti ja Liisa -paikallislehden järjestämässä äänestyksessä.


Ikäihmisiä koskevien myönteisten uutisten soisikin olevan noususuhdanteessa. Lapinlahden Lucia-mummon valinta, samoin kuin tamperelaisen Koukkuniemen vanhainkodin kukkaiskuninkaallisten valinta ovat hyviä esimerkkejä myönteisen julkisuuden tuomasta positiivisesta energiasta ja paikallisen yhteisöllisyyden lisäämisestä – kaikenikäisten keskuudessa.


Lucia-mummon valinta on ennaltaehkäisevää toimintaa parhaimmillaan. Kuvitelkaa: Kisassa voittaja sai lähes tuhat ääntä! Lapinlahden asukaslukuun suhteutettuna voidaan varmasti puhua koko kuntaa yhdistävästä tapahtumasta.  Ja kuten Lapinlahden kunnan vs. vanhustyönjohtaja Minna Hiltunen Ylelle antamassaan haastattelussa totesi, ”Ikäihmiset ovat arvokkaita, aktiivisia ja täysillä mukana elämässä. Tästä Lucia-mummo-tapahtuma on hyvä osoitus. Tapahtuman äiti ja ideoija on päiväkeskuksen viriketoiminnan ohjaaja Tuula Kuki-Pöllänen, jonka mielestä ikäihmiset ovat luovia, rohkeita ja taitavia ja kuten tämä Lucian valintakin osoittaa, myös leikkimielisiä.

Koukkuniemen vanhainkodissa muuten kruunattiin kukkaiskuningattareksi tänä vuonna Mirjam Hytönen, 105 v. Kukkaiskuningattaren valinta on yksi Tampereella vuosittain järjestettävän Kukkaisviikon tapahtumista.

Mihin kaikkeen myönteinen elämänasenne vaikuttaa?


– Myönteinen elämänasenne on huikea voimavara, kaikenikäisille, sanoo ohjelmapäällikkö Reija Heinola Vanhustyön keskusliitosta. Erityisen tärkeää se on ikäihmisten hyvinvoinnille, sillä he kohtaavat arjessaan usein sellaisia hankaluuksia, joita nuoremmilla työikäisillä ei ole. Vanhustyön keskusliitto  koordinoi Eloisa ikä –ohjelmakokonaisuutta, jossa pyritään ikäihmisten voimavarojen ja osallisuuden vahvistumiseen. Raha-automaattiyhdistyksen (RAY) rahoittamaan ja vuoteen 2017 saakka jatkuvaan avustusohjelmaan valitaan vuosittain kymmenkunta hanketta, joiden päämääränä on ikäihmisten hyvä arki. RAY:n avustusehdotus on julkaistu 20.12.2012 RAY:n internetsivuilla. Eloisa ikä -ohjelmaan tulossa olevista hankkeista tiedotetaan myös Vanhustyön keskusliiton sivustolla.

Tietoa Eloisa ikä –ohjelmasta

Linkki Lucia-mummo uutiseen

Tiina Hailla
viestintäkoordinaattori
Eloisa ikä -ohjelma

Powered by Web Agency

Vihdin Vanjärvellä järjestettiin marraskuussa Neljän polven treffit -kampanjan innoittamana koko kylän yhteiset juhlat. Vanjärvi on noin 400 asukkaan kylä, jonne on viime aikoina muuttanut paljon uusia perheitä, ja kylän ikärakenne kattaa asukkaat vauvasta vaariin. Kylän vanhin asukas täytti lokakuussa 95 vuotta ja kuuluu jäsenenä Vanjärven Marttoihin.

Me Martoissa olimme jo pitkään pohtineet, miten kylän eri yhdistykset saataisiin tekemään enemmän yhteistyötä, kun Neljän polven treffit – haastekampanja tuli tietooni Marttaliiton kautta. Perinteet aiheena kiehtoivat, ja saimme mukaan nuoria ja vanhoja eri yhdistyksistä sekä yksityisiä henkilöitä. Päätimme järjestää kyläjuhlan ohjelmineen ja leikkeineen. Kunniavieraaksi kutsuimme kylän vanhimman.

Ohjelman tekeminen harjoituksineen oli hauskaa ja yhdisti meitä, sillä kuvaelmassa, jonka oli kirjoittanut kaksi nuorta taitavaa äitiä, oli "näyttelijöinä" eri ikäpolvien edustajia. Myös tarjottavat leivoimme yhdessä eri yhdistysten naisten voimin.

 

Vanjrvi_6_metri_kakkua



Juhla alkoi kahvitarjoilun merkeissä. Kahvitteluhetken loppupuolella saliin pyyhälsivät viisi mummoikäistä kyläläistä metsäneläinten vaatteissa, hätistelivät juhlakansan saliin ja esittivät Hilja Haahden 1908 kirjoittaman runomuotoisen oravasadun, johon sisältyi myös opetus. Piippolan vaari laulettiin yhteislauluna ja ovella jaettu rooli (sika, kana ym.) kuului ääntelyineen laulun kertosäkeeseen. Olipa hauska viimeinen säkeistö, jossa jokainen kotieläin äänteli omassa roolissaan.



Vanjrvi_1

 

Tervehdyssanoissani kerroin kampanjan taustaa ja toivoin yhdessä tekemisen kautta meidän kaikkien oppivan toisiltamme erilaisia taitoja ja vuorovaikutuksen kautta lisäävän yhteisöllisyyttä kylässämme.

Kuvaelma kouluelämästä alkoi vuodesta 1917, jolloin kunniavieraamme oli syntynyt, ja päättyi nykyisten koululaisten "rynnätessä" näyttämölle. Saimme kuvaelman jälkeen kuulla kaksi runoa, Eino Leinon Nocturnen, joka oli omistettu kunniavieraalle ja Lauri Viidan Alfhildin, jonka lausuja, kylän oma vanha mies, omisti kaikille äideille. Sitten seurasi juhlamarssi, johon järjestäydyttiin Yksi pieni elefantti -laulun siivittämänä, lasten hakiessa mukaan osanottajat. Juhlamarssi tanssittiin poloneesin tahdissa. Piirileikkejä oli erilaisia. Ne toivat mieleen mm. 1950-luvun koulun "konvarit."


Vanjrvi_yhteislaulua

 

Juhla päättyi yhdessä laulettuun Karjalaisten lauluun, olimmehan Vihdin karjalaiskylässä. Juhlaan osallistui kaikkiaan 140 kyläläistä - vauvasta vaariin, murkusta mummoon!

 

Sirkka Purhonen
puheenjohtaja
Vanjärven Martat ry


kuvat: Esa Tammio

Powered by Web Agency

Kinaporin vanhustenkeskus on yksi Helsingin kaupungin vanhustenpalveluja tuottavasta keskuksesta. Palveluihimme kuuluvat palvelukeskustoiminta, kaksi päivätoimintayksikköä, kolme ryhmäkotia sekä palveluasumista. Palvelukeskus toimii kotona asuvien eläkeläisten kohtaamispaikkana. Toiminnassamme on mukana 130 vapaaehtoista, joista suurin osa on eläkeikäisiä.

Päiväkoti Runon lapset vierailivat keväällä viisi kertaa Kinaporissa. He olivat harjoitelleet opettajansa johdolla laululeikkejä, jotka toteutettiin yhdessä asiakkaiden kanssa. Lapset valitsivat leikkeihin "oman" mummin/vaarin ja leikkivät ja lauloivat hänen kanssaan. Lapset olivat innoissaan: "Voi ei, täällä on ainakin sata mummoa", sanoi yksi pieni poika, pisti kädet poskelleen, huokaisi ja valitsi sitten itselleen mummin. Heidän välille kehittyi hyvin ainutlaatuinen suhde. Poika ja mummi olivat sen jälkeen jokaisessa tilaisuudessa erottamattomat.

Lapset olivat harjoitelleet lauluja, jotka olivat tuttuja asiakkaillemme. Välillä vaihdettiin neniä, halattiin, käteltiin, istuttiin sylikkäin ja tanssittiin. Jokaisen vierailun jälkeen lapset antoivat omalle mummille/vaarille itse tekemänsä lahjan. Poislähdön aikaan monelle asiakkaalle tuli kyynel silmään. Lasten vierailuista puhuttiin monta päivää. Tilaisuudet olivat herkkiä ja tunnelma käsin kosketeltavan lämmin. Asiakkaat kilpailivat siitä, kuka pääsee leikkeihin mukaan. Lapsia oli noin 30 ja leikkeihin mahtui siis saman verran asiakkaita. Jokaisen vierailun jälkeen nautittiin vielä yhteisestä mehuhetkestä.

Tänä keväänä alkanut yhteistyö on vakiinnuttanut paikkansa meidän yhteisissä tapahtumissa. Päiväkoti Runo järjestää oman joulujuhlansa Kinaporissa. Siihen saavat osallistua myös meidän asiakkaat, lasten vanhempien lisäksi. Lapset toivat myös tervehdyksen uusitun Kinaporin avajaisjuhlaan syyskuussa sekä tulevat esiintymään talomme joulujuhlaan. Lisäksi Metropolian ammattikorkeakoulun Vamukalaiset eli muskariopettajiksi valmistuvat opiskelijat tulevat toteuttamaan yhteistä loppuprojektiaan Kinaporiin. Mukana tässäkin ovat päiväkoti Runon lapset ja Kinaporin asiakkaat. Yhteistyön jyvä on istutettu ja se on alkanut itämään. Ja sato on taattu!

 

Eija Mustonen
ohjaaja
Kinaporin vanhustenkeskus

Powered by Web Agency

Kinaporin vanhustenkeskus on yksi Helsingin kaupungin vanhustenpalveluja tuottavasta keskuksesta. Palveluihimme kuuluvat palvelukeskustoiminta, kaksi päivätoimintayksikköä, kolme ryhmäkotia sekä palveluasumista. Palvelukeskus toimii kotona asuvien eläkeläisten kohtaamispaikkana. Toiminnassamme on mukana 130 vapaaehtoista, joista suurin osa on eläkeikäisiä.


Aloitimme yhteistyömme Kumpulan kasvitarhalla sijaitsevan Lasten ja nuorten puutarhayhdistyksen kanssa keväällä 2012. Asiakkaidemme ja vapaaehtoistemme keskuudessa oli ilmaantunut toiveita toimintamuodoista, joissa olisi mahdollista olla tekemisissä lasten kanssa. Lasten ja nuorten puutarhayhdistyksessä oli puolestaan jo pitkään haaveiltu palstamummeista ja –vaareista lasten kesäleireille. Tarpeemme siis kohtasivat ja yhteistyön luominen oli luontevaa. Kinaporissa oli lisäksi valmiina 130 vapaaehtoisten joukko, joita lähdimme houkuttelemaan mukaan toimintaan.

 

Kinapori_Kiitoskortti

 

Kesällä 2012 kolme palstamummia ja yksi palstavaari ilmoittautuivat mukaan toimintaan. Heidän tehtävänään oli toimia ryhmän ohjaajan työparina, apulaisena. Mummit leikittivät lapsia, ohjasivat palstan viljelyssä, juttelivat, kertoivat omia muistojaan puutarhanhoidosta. Päivän viljelyn katkaisi yhdessä syöty lämmin lounas. Näissä tuokioissa lapset usein intoutuivat kyselemään. "Kyllä siinä sai itsekin joskus oikein kunnolla miettiä, kun lapsilta tuli niin vaikeita kysymyksiä. Tuntui, niin kuin olisi itsekin oppinut jotain uutta", kertoi yksin mummeista kokemuksestaan. Vuorovaikutus ei siis ollut vain yksipuolista, "vanhempi opettaa nuorempaa" –tyyppistä vuoropuhelua.

Lapset olivat kovin kiinnostuneita mummien kertomuksista. Mummien perään kyseltiin heti, jos jonakin päivänä he eivät olleet päässeet paikalle. Kesän lopussa eräskin mummi oli saanut muistoksi lapsilta heidän nimillään varustetun kortin sekä läjän kuivattuja hyötykasveja, joiden käytöstä oli kesän aikana paljon puhuttu.

Kumpulan kasvitarhalla järjestettiin ympäri kesän erilaisia tapahtumia. Kesän kohokohtana oli elokuussa vietetty koulukasvitarhatoiminnan 100-vuotis juhla. Tuossa juhlassa Kinaporin vanhustenkeskuksen asiakkaista, mummeista, koottu Kinaporin tanssijat –niminen tanssiryhmä pääsi esittämään rytmikkään tanssiesityksensä presidentti Tarja Halosen puheen jälkeen.

Iloksemme saimme syyskuussa Kinaporissa järjestettyyn sadonkorjuujuhlaan vastavierailun Lasten ja nuorten puutarhayhdistyksestä. Vierailijat toivat mukanaan lasten ja mummien yhdessä kesän aikana viljelemiä kurpitsoja, yrttejä ja kukkia. Näin suuri joukko asiakkaitammekin pääsi nauttimaan puutarhan ja tämän hedelmällisen yhteistyön antimista. Tavoitteenamme on jatkaa tätä hyvin alkanutta yhteistyötä myös ensi kesänä. "Kyllä minä aion ensi kesänäkin mennä puutarhalle, jos vain kuntoa ja terveyttä piisaa", lupaili yksi tämän kesän mummeista.

 

Kaisa-Maria Rintala
Kinaporin vanhustenkeskus
vapaaehtoistoiminnan ohjaaja

Powered by Web Agency

Muksut mukaan mummoenergialla

Hannele Halttunen 05.11.2012 0 Kommenttia

Kirjastojen asiakaskuntaan kuuluvat olennaisesti sekä lapset että mummot ja vaarit. Mummoilla on vielä virtaa lapsenlapsienkin hoitoon ja monet kaupunkilaislapset saavat kosketuksen maalaiselämään maalla mummon hoivissa – edelleenkin. Mummojen salatut voimavarat halusivat Oiva-kirjastot (Alavus, Töysä, Ähtäri) löytää – ja samalla tarjota heille lomaviikon hengähdystauon ja kohokohdan lapsille.

Toteutus lähti alkuun syyslomaviikolla 2011, jolloin Teatteriseurue Pii tuli esiintymään kaikilla kolmella paikkakunnalla. Esitettävänä oli Sari Venton kirjasta dramatisoitu tarina Peikonhäntä. Esitys veti salit täyteen juuri sellaista yleisöä, joille esitys oli tarkoitettukin: mummoja ja muksuja – muutama rohkea vaarikin oli lähtenyt joukkoon. Ei lasten vanhemmiltakaan sisäänpääsyä kielletty - tietenkään. Esityksen jälkeen Peikonhäntä-kirja oli pitkään kysytty kirjastoissa.

Talvilomaviikolla 2012 kirjastoissa keskityttiin akvarellin tekemiseen. Ohjaajana oli hurmaava Patuvaari, taiteilija Pauliaukusti Haapanen, joka näytti ja kertoi aluksi, miten akvarelli syntyy. Sen jälkeen syntyikin monta värikästä akvarellia. Yleisöä oli melkein sopivasti, sillä työskentely vaati tilaa. Ketkä toivat lapsia kirjastoihin? Mummotpa tietenkin. Tästä tilaisuudesta tykättiin myös kirjaston facebook-sivuilla.

 

Muksut_mukaan_1

Kesäkuun alussa runsaat joukot lapsia, mummoja ja vaareja osallistui tanssitapahtumaan, jonka tamperelainen tanssiteatteri MD järjesti. Taikalaatikko-esityksen jälkeen myös katsojat pääsivät kokeilemaan tanssia asiantuntevien ohjaajien opastuksella.

Syyslomalla 2012 tehtiin kaikissa kolmessa kirjastossa Aikamatka mummolaan museokoordinaattori Marika Viinikan johdolla. Matka alkoi keritsimistä ja karstaamista pääsivät lapsetkin kokeilemaan. Siinä olivat mummot kokemuksineen apuna samoin kuin lopuksi, kun jokainen pieni osallistuja pääsi tekemään oman pehmeän lampaan pahvista ja villasta. Villan tuoksua oli jo aiemmin päästy haistelemaan.

 

Muksut_mukaan_3

 

Mummoenergiaa on riittänyt niin lapsenlapsille kuin kaikkiin järjestettyihin tapahtumiinkin. Kirjastoissa arvellaan sitä olevan edelleen tallella ja sieltä kysellään lokakuun aikana Moiskautettavan Mahtavaa Maskottia kirjastoille tai kirjastoautoihin. Marraskuussa valitaan paras maskotti lasten kirjastokäyntejä ilostuttamaan. Mummoenergia tuntuu vain kasvavan käytössä!


Hannele Halttunen
kirjastotoimenjohtaja
Ähtärin kaupunginkirjasto

Kesäkuun alussa runsaat joukot lapsia, mummoja ja vaareja osallistui tanssitapahtumaan, jonka tamperelainen tanssiteatteri MD järjesti. Taikalaatikko-esityksen jälkeen myös katsojat pääsivät kokeilemaan tanssia asiantuntevien ohjaajien opastuksella.

 

Syyslomalla 2012 tehtiin kaikissa kolmessa kirjastossa Aikamatka mummolaan museokoordinaattori Marika Viinikan johdolla. Matka alkoi keritsimistä ja karstaamista pääsivät lapsetkin kokeilemaan. Siinä olivat mummot kokemuksineen apuna samoin kuin lopuksi, kun jokainen pieni osallistuja pääsi tekemään oman pehmeän lampaan pahvista ja villasta. Villan tuoksua oli jo aiemmin päästy haistelemaan.

 

Mummoenergiaa on riittänyt niin lapsenlapsille kuin kaikkiin järjestettyihin tapahtumiinkin. Kirjastoissa arvellaan sitä olevan edelleen tallella ja sieltä kysellään lokakuun aikana Moiskautettavan Mahtavaa Maskottia kirjastoille tai kirjastoautoihin. Marraskuussa valitaan paras maskotti lasten kirjastokäyntejä ilostuttamaan. Mummoenergia tuntuu vain kasvavan käytössä!

Powered by Web Agency

Tänä syksynä alkoi jo neljäs vuosi palvelukeskuksen ja yläkoulun 9.-luokkalaisten välistä yhteistyötä Tuusniemellä. Koulun ysiluokkalaiset käyvät ulkoiluttamassa palvelukeskuksen asukkaita joko uskonnon tai yhteiskuntaopin tunneilla. Jos sää ei salli ulkoilua, niin oppilaat ohjaajiensa kanssa pelaavat sisällä esim. mölkkyä tai laiva on lastattu -leikkiä, käyttävät ns. muikkukortteja muistelun apuvälineinä tai lukevat sanomalehtiä ja keskustelevat juttujen pohjalta. Uskonnon opetuksessa tällainen palvelutehtävä liittyy etiikan jaksolle, jolloin käsitellään mm. erilaisuuden ymmärtämistä aiheena, esim. vanhuus, vammaisuus, sairastaminen sekä niiden kuuluminen elämään.

Yläkoulun ja palvelukeskuksen välinen yhteistyö sai alkunsa siten, että omaishoitajana toiminut henkilö otti pari kertaa yhteyttä koulun rehtoriin. Samaan aikaan koulun uskonnon ja yhteiskuntaopin opettaja oli miettinyt yhteistyön virittämistä palvelukeskuksen kanssa. Mukaan saatiin srk:n diakonissa ja yksi vapaaehtoistoimija. He yhdessä suunnittelivat, miten toiminta käynnistyisi ja ottivat yhteyttä allekirjoittaneeseen. Palvelukeskuksella olimme hyvin iloisia, että saatiin nuoria käymään vanhusten luona ja samalla ulkoilutusapua.

Yhteistyö käynnistyy aina lukukauden alussa 9.-luokkalaisille pidettävällä infotilaisuudella koululla. Tunnilla vapaaehtoistyöntekijät Pekka Mustonen ja Pirjo Järvinen sekä diakonissa Auli Kekkonen kertovat palvelukeskuksella tapahtuvasta toiminnasta, suhtautumisesta asukkaisiin ja käyttäytymisestä ja vanhusten ja erilaisten ihmisten kohtaamisesta, esim. vanhuksille tulee puhua selvästi ja kuuluvasti, sanallisen kommunikoinnin lisäksi vanhuksen koskettaminen on tärkeää.

Ulkoilutuspäivänä Auli, Pirjo ja Pekka tulevat palvelukeskukselle ottamaan vastaan 3-4 ysiluokkalaista nuorta. Palvelukeskus ja koulu sijaitsevat kadun vastakkaisilla puolilla, joten käytännössä yhteistyön tekeminen on helppoa. Pekka opastaa ensin nuoria pyörätuolin työntämisessä ja vanhusten huomioimisessa. Nuoria rohkaistaan juttelemaan vanhusten kanssa. Sitten vanhukset lähtevät nuorten ja ohjaajien kanssa ulkoilemaan n. puoleksi tunniksi kirkonkylän raitille. Yleensä nuoret alkavat kertoa vanhuksille, mitä ympäristössä tapahtuu ja mitä siellä näkyy. Näin olotila vapautuu ja juttu puolin ja toisin lähtee luistamaan.

Tärkeintä on nuorten, keski-ikäisten ja vanhusten rauhallinen yhdessäolo. Ohjaajat jututtavat sekä vanhuksia että nuoria. Nuoret ovat kokeneet tärkeäksi sen, että ohjaajat ovat olleet kiinnostuneita heidän asioistaan. Usein vanhukset innostuvat kertomaan omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan ja vanhoista tavoista. Näin nuoret voivat peilata omaa elämäänsä vanhusten nuoruuden aikaiseen elämään. Yleensä kaikki nuoret ovat pärjänneet hyvin ja käyttäytyneet asiallisesti vanhusten kanssa.

Ulkoilutuksen tai muun toiminnan jälkeen ohjaajat keskustelevat nuorten kokemuksista. Palaute heiltä on aina ollut positiivinen ja nuoret ovat kokeneet vanhusten kanssa toimimisen avartaneen heidän elämäänsä, ymmärrys on lisääntynyt esim. muistisairaita kohtaan. On tärkeää, että nuorille annetaan tällä tavoin tilaisuus kohdata vanhuksia, jos he muutoin harvoin ovat tekemisissä vanhusten kanssa.

Lukukauden lopussa pidämme oppilaiden, ohjaajien ja opettajan kanssa yhteisen palaverin kahvikupposen äärellä ja kuuntelemme nuorten tuntemuksia vanhusten kanssa vietetyistä hetkistä ja keräämme palautetta ko. toiminnasta.

Eri sukupolvien välinen kanssakäyminen on koettu hyvin tärkeäksi ja vaalimisen arvoiseksi. Tavoitteena on, että lapset ja nuoret voisivat tuottaa iloa vanhuksille ja samalla saada iloa omaan elämäänsä vanhusten kohtaamisesta ja heidän huomioimisestaan.

 

Lea Mustonen
vanhustyön johtaja
Tuusniemi

Powered by Web Agency

Tupsuja ja auringonpaistetta Kannelmäessä

Riitta Grönlund, Raija Männistö, Anneli Willman 24.09.2012 0 Kommenttia

Kannelmäen palvelutalo ja päiväkoti Vanhainen halusivat osallistua omalta osaltaan World Design Capital Helsinki –designvuoden tapahtumaan luomalla oman Neulegraffiti- ja hamahelmi –näyttelyn palvelutalon aitaan.


Neulegraffiti
Palvelutalon "lohikäärme-neulegraffitin" kiinnitys palvelutalon aitaan.

 

Kannelmäen vanhusten palvelutalon asukkaat ja päivätoimintayksikkö Urkuri sekä päiväkoti Vanhainen osallistuivat yhdessä World Design Capital Helsinki -designvuoden 2012 tapahtumaan neulegraffitteilla ja hamahelmi-näyttelyllä. Käsityöryhmät palvelutalossa ja päivätoimintayksikössä sekä päiväkodissa kokoontuivat useita kertoja suunnittelemaan ja toteuttamaan töitään.

Monenlaiset ideat toteutettavista neuleista ja hamahelmistä sinkoilivat käsityöryhmissä. Palvelutalon asukkaat kutsuivat käsityöryhmäänsä "tupsutalkoiksi", ryhmässä tupsuista myös hupsuteltiin. Vanhat käsityömuistot pipojen tupsuista kantapäiden kopsuista naurattivat ahkeroivia taiteilijoita. Hamahelmistä syntyi pienissä sormissa erilaisia kuvioita eläimistä tähtiin.

 

Neulegraffitit
Päiväkotilaisten luoma hamahelmikoira.


Neulegraffitit
Minja valmistautumassa hamahelmikoristeen kiinnittämiseen palvelutalon aitaan, taustalla palvelutalon asukkaita.

 

Lasten ja neulojien käsissä syntyi yhteinen taideteos palvelutalon aitaan. Aina välillä taideteosta työstettäessä astuttiin askel taaksepäin ja pohdittiin mitä asioita teos kussakin kirvoitti. Aurinko suosi Design – päiväämme ja lämmitti sieluja ja sydämiämme. Mehua ja keksiä maisteltiin hymyssä suin. Lopuksi touhuava joukko pisti tanssiksi ja leikiksi; piiri pieni pyöri ja jänikset loikkivat... Tästä on hyvä jatkaa yhteistä matkaamme värikkääseen syksyyn.

 

Neulegraffitit
Palvelutalon asukkaat ja päiväkodin lapset yhteisessä piirileikissä.

 


Riitta Grönlund, Raija Männistö, Anneli Willman
Kannelmäen palvelutalo


Kuvat: Anneli Willman

Powered by Web Agency

Vuosaarelainen kansanmusiikkiryhmäni Sakarat-Laulupelimannit on vuosien aikana vienyt musiikin iloa erityisesti palvelutaloihin ympäri Helsinkiä. Seurasaaren Joulupolkutapahtuman talkoolaisina olemme leikittäneet lapsia paitsi Seurasaaressa, myös Helsingin kaupunginmuseon adventtitapahtumissa.

Vuosaaren Merimieskirkossa onnistunut perhetapahtuma jouluna 2011 antoi kipinän kokonaisen lauantaisen iltapäivän "Neljän polven treffien" järjestämiseen 24.3.2012. Sakaroiden isosta laulajajoukosta löytyy lastenkirjailija Eelis Lajunen ja runoilija Anneli Kammonen, joiden ihastuttavien eläinrunojen ympärille kokosimme koko tilaisuuden vanhoine lastenlauluineen. Varttuneet seniorikansalaiset muistelivat lapsuutensa lauluja, joita nykyvanhemmat eivät tunne. Päiväkodeissa opitut laulutkin olivat uusia lasten vanhemmille. Ikäryhmät yhdestä yhdeksäänkymmeneen ikävuoteen viihtyivät mainiosti yhdessä. Mielestäni on tärkeää, että varttuneet "mummot" voivat olla yhdessä lapsukaisten kanssa, joita heillä ei välttämättä ole. Yhteisöllisyys karkottaa yksinäisyyden!

 

Vuosaari

 

Vuosaari on Helsingin suurin kaupunginosa. Asukkaita on lähes 40 000. Vuosaari-Seura on perustettu 1966 toimimaan kaikkien vuosaarelaisten hyväksi, yhdistävänä kotiseutujärjestönä. Viidettä kertaa olen järjestänyt Leikkipuisto Lohikäärmepuistossa lauantaisen Vuosaari-Päivän, jossa ohjelmaa löytyy ihan jokaiselle sukupolvelle. Lasten musiikki ja pikkuväen tanssahtelu kiehtoo ikäihmisiäkin. Nukketeatteri sopii kaikenikäisille. Varttuneiden Sakaroiden merelliset laulut kiinnostavat lapsia, varsinkin erikoiset soittimet, hanuri, saxofoni, lusikat ja pyykkilauta. Kotieläintarhan vierailu tapahtumassa lampaineen, kanoineen ja possuineen on kaikenikäisille kaupunkilaisille elämys. Kaikkien vuosaarelaisten järjestöjen telttarivistö houkuttaa tutustumaan alueen palveluihin kaikkia ikäpolvia.

Hyvät kokemukset Neljän polven treffeistä innostavat toteuttamaan jouluisen laulu- ja leikkitapahtuman Merimieskirkolla 9.12.2012. Sitä ennen päiväkodit ohjaajineen ja seniorikansalaiset voivat 15.10.2012 nauttia Vuotalossa nukketeatteriesityksestä Mörön vanhat villasukat.

 

Vuosaari Merimieskirkko 17 12 2011

 

Kiireisten nykyvanhempien on hyvä hengähtää ja viettää kylätapahtumissa laatuaikaa lastensa kanssa tavaten ikäihmisiä. Monikulttuurisessa Vuosaaressa on totuttu eri kansallisuuksien kirjoon. Yhdessä osallistuminen ja kokemuksien jakaminen on parasta yhteisöllisyyttä.

 

Anja Hinkkanen
direktor musices
Vuosaari-Seuran puheenjohtaja 2012

Anja Hinkkanen

Powered by Web Agency