Blogi

Isän kirjeitä tyttärelle

Antti Karisto 15.02.2013 0 Kommenttia

Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä on vuosien varrella julkaistu monen monta juttua, jossa kahteen peräkkäiseen perhesukupolveen kuuluvat julkisuuden henkilöt kertovat yhteisestä elämästään ja suhtautumisestaan toisiinsa.

Samaa, lukijan uteliaisuuttakin tyydyttävää lajityyppiä edustaa Heikki Hiilamon ja Elli-Alina Hiilamon Isän kirjeitä tyttärelle (Into 2012). Sympaattisessa kirjassa viiden lapsen isä muistelee millaista perhe-elämä oli tyttären syntyessä, kasvaessa ja aikuistuessa. Kun tytär muutti pois kotoa, "menneen ja nykyisen välille repesi kuilu: yhtäkkiä lapsuudestasi oli valtavan kauan aikaa. Vanhenin päivässä sukupolven verran".

Ruuhkaista se tietysti oli, suurperheen arki. Vanhemmilla liikaa työtä ja liian vähän aikaa, vaikka he varmasti olivatkin keskimääräistä enemmän mukana myös lastensa elämässä.

Hiilamoiden elämä ei ollut perhekeskeistä siinä mielessä, etteikö myös kotioven ulkopuolella oleva maailma olisi kiinnostunut. Päinvastoin, Heikki kantaa tämänkin kirjan sivuilla maailman murheita. On pitänyt olla läsnä siellä, missä tapahtuu. Sinä jouluna kun Ceaucescu kaatui, oli pakko päästä Romaniaan; raskaana oleva vaimo jäi viettämään joulua hänen vanhempiensa kanssa. Tyttären ollessa vielä imetysiässä läksi äitikin Afrikan sarvea kolunneen Heikin matkaan, ja lapset jäivät isovanhemmille. Matkan aikana Elli oli oppinut kävelemään, ja isältä pääsi itku, kun tämän näki.

Heikki epäilee, että tutustuminen Tinttiin – "lehtimieheen, ei mihinkään pyssysankariin" – teki hänestä älyllisesti uteliaan journalistin ja tutkijan. Kesäloman alkaessakin ajatukset olivat maailmalla, isä vetäytyi tietokoneensa kanssa makuuhuoneeseen ja oli lastensa silmissä poissaoleva.

Järjestys ei ollut suuressa lapsiperheessä tärkein asia. "Siivosimme silloin, kun sait päähäsi ryhtyä toimeen, eikä niitä päiviä ollut paljon. Silloinkin sinulta kului energiaa enemmän toisten työn arvioimiseen ja kiukutteluun kuin itse siivoamiseen", tytär muistelee. Odotukset ja äänenpainot ovat pikemminkin vanhan kansan ihmisille tyypillisiä, kun hän sanoo: "Ihailin niitä kavereitani, joiden kodeissa oli aina siistiä ja järjestelmällistä. Ihailin myös niitä perheitä, joissa valmistettiin päivittäin lämmin ruoka juurta jaksaen ja kokoonnuttiin koko perheen voimin ruokapöytään puhumaan päivän kohokohdista, huolista ja yhteisistä ilonaiheista."

Kirjeissä on paljon paitsi sukupolvien myös sukupuolten suhteesta. Tutkijana ja yhteiskunnallisesta elämänmenosta kiinnostuneena intellektuellina Heikki kantaa huolta sukupuolten tasa-arvosta, mikä toisinaan ihmetyttää tytärtä:

"Välillä en jaksa kuunnella sitä, kuinka puhut naisten, äitien mahdollisuudesta uraan, tai siitä miten naiset ja miehet eivät tänäkään päivänä ole täysin tasavertaisia. Mikset toteuta itse, omalla esimerkilläsi näitä arvoja? Miksi minä ja sisaruksemme odotamme äidiltä paljon enemmän kotona kuin sinulta? Miksi sinä et pese pyykkiä ja käy kaupassa?"

Heikki pohtii paljonkin "suutarin lapsilla ei ole kenkiä" -syndroomaa. Hän ottaa esimerkiksi ruotsalaisen hyvinvointivaltion kunniakansalaiset Alva ja Gunnar Myrdalin, joiden poika Jan järkytti ruotsalaisia paljastaessaan, millaista oli elää oman erinomaisuutensa sokaisemien vanhempien lapsena. Heikki sanoo osaavansa samaistua Jan Myrdaliin, mutta pelkäävänsä Gunnarin kohtaloa.

Sukupolviristiriidat ja -konfliktit eivät kuitenkaan ole aihe, johon kirjekokoelma keskittyisi. Ehkäpä olen edellä noukkinut jo esille miltei kaikki ne kohdat, joissa Elli-Alina lempeästi kritisoi isäänsä. Isän tyttönä häntä pidetään, vaikka isä ei sitä tiedä. Lämpimästi he suhtautuvat toisiinsa.

Kirjan nimikin jo paljastaa sen, että agendan on rakentanut Heikki, hän on valinnut aiheet joista puhutaan. Ellin tekstiosuus koostuu lyhyistä kommenteista. Syvimmälle omiin aiheisiinsa, omaan elämäänsä, hän sukeltaa kuvatessaan vaihto-oppilasvuottaan Yhdysvalloissa, joka etenkin aluksi on yhtä helvettiä. Georgialaisessa koulussa on kuin Pohjois-Koreassa, perheessäkin painostavaa.

Kasvaessaan lapset ottavat usein etäisyyttä vanhempiinsa, mutta toisaalta toistavat näiden käyttäytymiskuvioita, niin hyvässä kuin pahassa. Elli-Alinaa ahdistaa ajatella, kuinka tiiviisti hän kulkee vanhempiensa jalanjälkiä. Asuu yksiössä, jossa äitikin aikoinaan asui, opiskelee samassa tiedekunnassa kuin neljä veljeään, isä ja isoisä. Osaa hän kuitenkin selittää itselleen, että "tämä on se paikka, jossa minun kuuluukin olla".

Ehkäpä isäänsä – Ydin-lehden entistä päätoimittajaa – härnätäkseen Elli leikittelee ajatuksella armeijaan menosta. Mutta isäänsä enemmän hän epäilee, onko sitä oikeastaan oltava niin riivatun kunnianhimoinen, yritettävä ammatillisesti aina vain ylöspäin. Molemmat Hiilamot ovat sisäistäneet vaihtoehtoisen pedagogisen eetoksen Steiner-koulua käytyään. Molemmilla on myös kokemusta siitä, että lempeä steinerilainen kasvatus ei aina antanut niitä valmiuksia, joita tämän yhteiskunnan arjessa tarvitaan.

Hiilamoiden intiimi ja rehellinen kirjeenvaihto on tarkoitettu julkisuuteen, siemeneksi keskusteluun, jota esimerkiksi vanhempien ja lasten suhteesta käydään. Ilmankos Heikki innostuu kirjeissään usein myös luennoimaan. Samoja ajatuksia hän esitti myös Helsingin Sanomissa 20.1.2013 julkaistussa kirjoituksessaan Kotihoidon tuki on tulppa.

Heikki Hiilamon ehdotus kotihoidon tuen "tuplapuolituksesta" kuulostaa innovatiiviselta. Nyt 96 prosenttia kotihoidon tuen saajista on naisia. Miesten osuus lisääntyisi, jos molempien olisi mahdollista käydä puolipäivä- tai osaviikkotöissä ja olla toinen puoli lasten kanssa.

 

Antti Karisto
sosiaaligerontologian professori
Helsingin yliopisto

Powered by Web Agency


Kommentit

Kirjoitusta ei ole vielä kommentoitu. Kommentoi ensimmäisenä.

Jätä kommenttisi

Guest 21.08.2017