Blogi

Minun vanhuuteni

Marja Saarenheimo 13.08.2013 0 Kommenttia

Viime keväänä eräässä iltapäivälehdessä oli kirjoituskilpailu teemasta ”Minun vanhuuteni”. Sen innoittamana kirjoitin seuraavan tekstin, vaikka en sitten lähettänytkään sitä kilpailuun. Ehkä se sopii tähän blogiin.
 
Äitini kuoli viime joulun alla hieman ennen 88 –vuotispäiväänsä. Kuollessaan hän muistutti hätkähdyttävästi omaa äitiään. Minua on usein sanottu äitini näköiseksi, joten olen siis ainakin ulkonäöltäni osa suvun naisten jatkumoa.
   

Oman vanhuuden kuvitteleminen on vaikeaa. Työssäni olen tavannut paljon iäkkäitä ihmisiä – kaikki erilaisia. Minulla ei ole mielessäni yksittäistä vanhuuden stereotypiaa, johon kiinnittäisin kuvitelmani. Mielikuvani on sekoitus toiveita ja pelkoja yhdistyneenä käsitykseen, joka minulla on persoonastani. Kun ajattelen omaa lapsuuttani ja nuoruuttani tai aikaa, jolloin omat lapseni olivat pieniä, hämmästyn, miten paljon olen muuttunut.  Mietin, mahdanko muuttua vielä kovasti vanhetessani vai alkaako muutos jo tasaantua.
 

Ensin toiveet. Yksi asia, jonka koen pysyneen lapsuudesta tähän päivään, on uteliaisuuteni ja mielenkiintoni erilaisia elämän ilmiöitä kohtaan. Se on auttanut kovissakin paikoissa. Toivon uteliaisuuteni säilyvän, sillä "maailma on asioita pullollaan", kuten Ultra Bra lauloi. Eräs kollega siteerasi taannoin hoitoalalla työskentelevää ystäväänsä ja kertoi tämän sanoneen, että kaikkeen muuhun elämässä voi kyllästyä, mutta ymmärtämiseen ei koskaan. Minusta tuo on hyvä motto. Työskentelen tutkijana ja psykoterapeuttina ja molemmissa ammateissa kyse on asioiden, ilmiöiden ja ihmisten ymmärtämisestä.
 

Psykoanalyytikko Carl Gustav Jung totesi aikanaan, että merkityksen puuttuminen sairastuttaa, ja että merkitys saa monet asiat - ehkä jopa kaiken - tuntumaan siedettävältä. Tämänkin moton toivoisin pysyvän mielessäni. Sitten on tietysti monia muita asioita, joita toivon vanhuudelta: että välit lapsiin ja muihin rakkaisiin säilyisivät hyvinä, että pysyisin kohtalaisen terveenä, että rahat riittäisivät tarpeelliseen ja niin edelleen. Osaan näistä voin vaikuttaa omalla toiminnallani mutta kaikkeen en. Siksi mielenkiinnon ja merkityksellisyyden säilyminen nousevat niin tärkeiksi. Ne kantavat, kun elämä koettelee.
 

Mitä pelkään? Eniten sitä, että läheisilleni tapahtuisi jotain kauheaa. Pelkään sairauksia, näön menettämistä ja yksin jäämistä, mutta myös muistin hämärtymistä ja viime kädessä kuolemaa. En ole kuitenkaan pelon lamauttama, sillä kuvittelen, että mielenkiinnon ja merkityksellisyyden säilyminen ovat vastalääkkeitä pelolle. Jos elän vanhaksi, kuten monet sukuni naiset ovat eläneet, eteen tulee luultavasti tilanteita, joissa tarvitsen muiden apua. Mietin joskus, miten haluaisin silloin elämäni järjestää. En ole vielä päätynyt mihinkään konkreettiseen, vaikka puhun joskus psykologina vanhuuden ajan suunnittelun tärkeydestä. Olen pyytänyt tyttäriäni muistuttamaan minua, etten itsepintaisesti kieltäytyisi palveluista ja avusta jos niitä tarvitsen, mutta saa nähdä, yritänkö sittenkin heittäytyä sitkeäksi sissiksi. Toisaalta uskon, että parinkymmenen vuoden päästä yhteiskunnassa on vanhuuden varalle vaihtoehtoja, joita emme vielä näe. Odotan niitä mielenkiinnolla.
 

Vanhuuteen on aikojen kuluessa liitetty kaksijakoisia mielikuvia: yhtäältä kokemusta ja viisautta, toisaalta raihnaisuutta ja sairautta. Viime aikoina viisauden tilalle on tullut aktiivisuus. Nyt ihaillaan sankarisenioreita, jotka jaksavat mitä vain ja pystyvät mihin vain. Aktiivisuus on hieno asia, mutta haluaisin, että puhuttaisiin myös henkisestä aktiivisuudesta ja niistä näköaloista, joita vain vanhuus tarjoaa.
 

Äitini muistotilaisuudessa monet kertoivat hänen sinnikkyydestään, taitavuudestaan ja toimeliaisuudestaan, ja paljon puhuttiin hänen halustaan pitää loppuun asti huolta pukeutumisestaan ja olemuksestaan. Erityisesti hiukset olivat hänelle tärkeät – hän kävi kerran viikossa kampaajalla miltei elämänsä viimeisiin viikkoihin saakka. Olen viimeisen puolen vuoden aikana miettinyt, mitä olen perinyt äidiltäni. En ehkä ole käytännön asioissa yhtä taitava ja toimelias kuin hän, mutta minullakin on omat vahvuuteni. Tartun toimeen, kun sitä tarvitaan. Ajattelen paljon. Olen avulias ja ahkerakin, mutta uskon osaavani myös hellittää. Se oli äidilleni joskus vaikeaa. Ja entä sitten hiukset? Vaikka sitä ei ehkä ulkopuolinen aina huomaa, ne ovat minullekin tärkeät. Päätän pitää niistä huolta niin kauan kuin henki pihisee.

 
Marja Saarenheimo

Elämänkulku ja ikäpolvet -hankkeen johtaja

Marja_2011_018A_netti

 

Powered by Web Agency


Kommentit

Kirjoitusta ei ole vielä kommentoitu. Kommentoi ensimmäisenä.

Jätä kommenttisi

Guest 21.08.2017